Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Afrikkalaisen elokuvan festivaali tulee Helsinkiin kolmatta kertaa. Tänä vuonna esillä on ajankohtaisia pohjoisafrikkalaisia elokuvia.
Monipuolisessa ohjelmistossa on dokumentti, jota tunisialainen Nadia El Fani alkoi kuvata jo vuonna 2010, kolme kuukautta ennen Tunisian vallankumouksen alkamista. Toinen tarina on vuonna 2009 valmistunut Yousry Nasrallahin elokuva naisten asemasta nyky-Egyptissä. Molemmat herättävät ajatuksia.
Tunisialais-ranskalainen dokumentti Neither Allah Nor Master, jonka on ohjannut Nadia El Fani, menee ihon alle. Ohjaajanainen, joka tuntee oman liberaalina pidetyn yhteiskuntansa, kyselee vaikeita. Onko Ramadanissa järkeä? Jopa maallistuneet ärähtävät pyhän paastokuukauden aikana tehdyissä kuvauksissa.
Mitä tapahtuukaan ennen Ramadania ja sen aikana? Supermarketit pullistelevat ihmisiä, jotka pakkaavat kärryihinsä suunnattomia määriä herkkuja. Ja kun aurinko laskee, kaikki herkuttelevat samaan aikaan.
Tässä ei ole vielä mitään uutta. Ohjaaja kyselee, miten käy alkoholikaupan, kun uskonto kieltää sen nauttimisen samoin kuin tupakan polttamisen ja seksin. Yllättäin nautintoaineita varastoidaan autojen peräkontteihin, ennen kuin on liian myöhäistä...
El Fani ei päästä vähällä. Hän menee ravintoloihin ja kurkkii suljettujen verhojen taakse. Kun syövät ja juovat kieltäytyvät näyttämästä kasvojaan dokumentissa, alkaa katsojakin ihmettellä, miksi se on niin tärkeää.
Kyseleminen ei miellytä kaikkia. ”Tiedätkö, miksi emme saa juoda Ramadanin aikana? Mikä laki sanoo niin? Oletko nähnyt sen lain?”, haastaa El Fani ravintoloitsijaa. Loppujen lopuksi dokumentti vain kyseenalaistaa, mutta haastateltavat hermostuvat, vaikka käyttäytyvätkin liberaalisti.
Egyptiläisessä elokuvassa Scheherazade, Tell me a Story juuri naimisiin mennyt toimittajapariskunta asuu ja elää mukavasti omassa luksusasunnossaan. Mies havittelee päätoimittajan paikkaa valtion omistamassa mediayhtiössä. Hänen vaimonsa Hebban talkshow on suosittu, mutta urallaan etenevä mies toivoo, että ohjelma ei olisi poliittinen.
Hebba suostuu ja haastattelee vain naisia ”naisten asioista”. Viattomalta kuulostava jututtaminen nostaa hurjia uhritarinoita julkisuuteen, ja ohjelma saa suosiota hätkähdyttävyydellään.
Yhtäkkiä naiset ovatkin politiikkaa. He ovat saaneet äänensä kuuluviin, kuten nainen joka istui vankilassa yli viisitoista vuotta murhasta. Hän ei katunut tekoaan ja kokee sovittaneensa sen. Tell Me a Story nostaa esiin uskonnon ja miesvallan mielipuolisuuden.
Hebban aviomiehelle tämä on liikaa. Luksuselämään tulee säröjä, jotka johtavat ankaraan loppuun.
Dokumentin ja elokuvan naiset kertovat omaa tarinaansa arabikevääseen liittyvistä uskonnon, valtion ja politiikan yhteyksistä. Mikä on uskonnon ja naisten asema islamilaisessa valtiojärjestelmässä, vaikka ne olisivatkin muodollisesti liberaaleja? Mikä laki sanoo, että Ramadanin sääntöjen rikkominen on rangaistava teko? Missä sanotaan, että naisella ei ole päätäntävaltaa omasta kohtalostaan?
Neither Allah Nor Master on kiellettyjen elokuvien listalla Tunisiassa. Ohjaajaa Nadia el Fania on syytetty uskonnon halventamisesta ja hän on saanut paljon tappouhkauksia. Yllättäen Tell me a Story -elokuvan ohjaaja on mies. Ei kaikki ole niin mustavalkoista - tietenkään.
Nadia El Fani paneelikeskustelussa Tunisian vallankumouksesta ja arabikeväästä Bio Rexissä perjantaina 4.5. kello 15.
Egypti | 2009 | 135 min
Kieli: arabia. Tekstitetty englanniksi.
Draama
Ohjaaja: Yousry Nasrallah
Esitysajat: Lauantai 5.5. 21:00, Andorra
Tunisia/Ranska | 2011 | 75 min
Kielet: arabia ja ranska. Tekstitetty englanniksi.
Dokumentti
Ohjaaja: Nadia El Fani
Esitysajat:
Perjantai 4.5. 18:15, Bio Rex
Lauantai 5.5. 17:00, Andorra
EEVA SUHONEN, 30.4.2012
Kommentit (1)
Yksi tämän kevään puheenaiheista Keniassa on parisuhdeväkivalta. Uutta on se, että nyt uhreina ovat miehet.
Ajatuskin siitä, että mies voisi olla vaimonsa väkivallan uhri, on täysin käsittämätön monelle kenialaiselle. Vakavuudestaan huolimatta aihe on kirvoittanut jopa rankkaa huumoria tyrmäävistä naisista ja luusereita, jotka antavat vaimonsa pahoinpidellä itseään.
Mediassa viitataan miesryhmä Maendeleo ya Wanaumen (Miesten kehitys) tekemään kyselyyn, jonka mukaan uhreja olisi vähintään satoja tuhansia pelkästään keskisessä provinssissa ja Nairobissa.
Lehdistön mukaan miehet nostivat väkivaltakyselyssä esiin myös vähemmän traumatisoivilta kuulostavia loukkauksia, kuten kokkaamiseen, pyykinpesuun tai lastenhoitoon pakottamista.
Tehdyn kyselyn luotettavuus on itselleni hämärän peitossa, mutta tämän kirjoituksen kannalta kiinnostavampaa onkin se, millaista keskustelua asia on herättänyt.
Maendeleo ya Wanaumen -miesryhmän mukaan Kenian hallitus ei ota miehiin kohdistuvaa väkivaltaa vakavasti. Siinä se on varmasti oikeassa. Harmillista tilanteessa on kuitenkin se, että väkivallan yleisen vastustamisen sijaan jakaudutaan kahteen vastakkaiseen leiriin, miehiin ja naisiin.
Kahtiajakoa korostaa myös miesryhmä itse toteamalla, että hallitus on saattanut osaltaan lietsoa miehiin kohdistuvaa väkivaltaa tukemalla naisten itsenäisyyttä edistäviä ohjelmia ja lakeja. Jotkut bloggaritkin ovat tuoneet esiin selvin sanoin, että naisemansipaatio on mennyt jo liian pitkälle.
Yhteiskunnallisen muutoksen ja sitä seuranneen sukupuoliroolien hämärtymisen lisäksi syitä miehiin kohdistuviin pahoinpitelyihin on etsitty viinasta ja työttömyydestä. Tähän vyyhteen kietoutuu joissakin tapauksissa myös miesten seksuaalinen kyvyttömyys, joka ministeritason selityksen mukaan osaltaan selittää pahoinpitelyjä.
Miksi tilanne on sitten erityisen paha juuri Nyerissä? Tämä kikujujen asuinseutuhan kuuluu Kenian edistyksellisimpiin. Nyerissä käytetään paljon ehkäisyä, saadaan kohtuullisesti lapsia, ei mennä liian nuorina naimisiin. Naisten asema on vahva ja monet toimivat yrittäjinä.
Koska ihmisiä on liikaa ja maata liian vähän, eletään kuitenkin ahtaasti ja sukulaisten ympäröimänä. Joidenkin mukaan yhteiskunnallisen muutoksen seuraukset kärjistyvät Nyerissä myös siksi, että siellä muuten itsenäisten naisten elämästä puuttuu se vapaus, minkä Nairobi suurkaupunkina tarjoaa.
Toisaalta jopa itsenäisyystaistelun ajoilta säilyneet jännitteet sukupuolten välillä on nostettu yhdeksi syyksi nyt purkautuneeseen väkivaltaan.
Mutta vielä yksi tärkeä asia. Kansanedustaja Ephraim Mainan mukaan alueella ei hakata miehiä sen enempää kuin muuallakaan, ja kyseessä on pelkkä propaganda Nyerin asukkaita kohtaan.
Olkoon lausunnossa perää tai ei, ajatuskin propagandasta jotain etnistä ryhmää kohtaan on vaarallinen maassa, jonka taannoista etnistä väkivaltaa selvitellään yhä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.
JOHANNA LATVALA, 27.4.2012
Kommentit (2)
Hyvä madam, hyvin surullisena ilmoitan teille äitini puolesta, että nuori siskoni menehtyi viime torstaina.
Sain viestin kännykkääni muutama viikkoa sitten, mutten heti saanut selville, ketä perheenjäsentä ilmoitus koski. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Zaituni, tyttö josta oli vuosien aikana kasvanut Ugandan pakolaisleirien suosikkini.
Zaituni oli 13-vuotias, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Suomen Pakolaisapu oli valinnut laumalle toimittajia omat haastateltavat Kyangwalin pakolaisleiriltä, ja minulle sattui osumaan Zaitunin perhe.
Vietin perheessä vuorokauden, ensimmäisellä Afrikan-matkallani vuonna 2006, kaameassa kulttuurishokissa. Tarkkaan harjoitellut swahilinkieliset tervehdyksetkin menivät ihan metsään.
Aamupäivän ajan Zaituni ja muut lapset kurkkivat ujoina keittokatokseen, jossa perheen äiti yritti tulkata elämäänsä vieraalle ihmiselle. Iltapäivällä lapset esittelivät jo innoissaan puutarhaa sokeriruokoviljelmineen ja pallopelejään.
En tuolloin tiennyt, että pääsisin erilaisten sattumien kautta vierailemaan perheen luona lähes vuosittain. En olisi arvannut, kuinka lämpimän vastaanoton tulisin joka kerralla saamaan ja kuinka helppoa yhdessäolo tulisi olemaan.
Viimeisellä tapaamiskerralla istuimme Zaitunin kanssa tutussa pimeässä savimajassa, jonka seinät oli koristeltu lehtileikkeillä. Zaituni, 18, oli täynnä tuoreen äitiyden tuomaa ylpeyttä. Kyselyt lapsen isästä tyttö kuittasi sanomalla, että isä on olemassa muttei maisemissa. Lapsi oli hänen, ja hän siitä pitäisi huolta.
Zaituni oli joutunut jäämään pois koulusta, joten näin hänet nyt ensimmäistä kertaa pitkähiuksisena. Toinen puoli tukasta sojotti kohti taivasta, letitysoperaatio oli jäänyt puolitiehen.
Elin illuusiossa, jossa perheelle ei enää koskaan sattuisi mitään pahaa. Ajattelin naiivisti, että perhe eläisi ikuisesti tuolla pitkäaikaisella leirillä, jossa haasteet olisivat, jos eivät pienempiä, ainakin erilaisia kuin heidän taakseen jättämässään Kongossa ja jossa voisin käydä tervehtimässä heitä aina, kun maahan pääsisin.
Toisin kävi. Zaituni sairastui.
Pakolaisleiri ei ole sairaalle mikään Suomi, eikä nuoren naisen kuolema pakolaisleirillä ole nykypäivänäkään suuri uutinen. Vaikka sota vaikutti ratkaisevasti Zaitunin elämään ja kuolemaan, hän sai kuolla hiljaisuudessa.
Sattumien ansiosta tämä pieni suruviesti kosketti kuitenkin paitsi Zaitunin perhettä ja perheen läheisiä ihmisiä, myös minua. Kun perheen tapaaminen seuraavan kerran on mahdollista, tulen kaipaamaan Zaitunin läsnäoloa.
Perheen surun suuruutta en osaa edes kuvitella.
ANNE HEINONEN, 25.4.2012
Kommentit (0)
Maaliskuun ensimmäisenä päivänä Guatemala Cityn kadunkulmat ja ruuhkajonot täyttyivät innokkaista ja elämänuskoisista yliopistonuorista, jotka saivat omankin kyynisyyteni hetkeksi väistymään. Oli Un Techo para mi País eli Katto Maalleni-kampanjan vuotuinen keräyspäivä.
”Asiat voidaan muuttaa, ja haluan olla osa sitä muutosta”, toteaa 23-vuotias oikeustieteen opiskelija Mitchel Bracamonte, joka osallistui jo toista kertaa Katto Maalleni -tempaukseen.
Tavoitteena oli kerätä 1,2 miljoonaa quetzalia eli reilut 100 000 euroa, joilla on tarkoitus rakentaa 120 lautataloa äärimmäisessä köyhyydessä eläville perheille. Talojen pinta-ala on 18 neliötä.
Chilessä vuonna 1997 perustettu järjestö on tätä nykyä koko Latinalaiseen Amerikkaan levinnyt nuorisoliike, jonka tavoitteena on saada opiskelijanuoret kiinnostumaan oman maansa tilasta ja aktiivisesti osallistumaan asioiden muuttamiseen yhteistyössä köyhimmistä köyhimpien kanssa.
Guatemalaan järjestö saapui vuonna 2008, ja talkoilla on vuosien saatossa rakennettu jo 1 644 taloa.
”Parasta osallistumisessa on ollut tutustua köyhiin perheisiin ja jakaa kokemuksia heidän kanssaan. Rakennustyöt tehdään yhdessä paikallisten kanssa ja ihmiset ovat todella kiitollisia saamastaan avusta”, kertoo Mitchel kokemuksistaan.
Järjestölle talo ei ole lahjoitus vaan mahdollisuus paremman elämän luomiseen.
Vapaaehtoistyön kautta nuoret näkevät maan todelliset kasvot ja köyhyyden, jota opiskelijanuoret eivät yleensä pääse kokemaan. Se myös yhdistää nuoret yli sosiaaliluokkien, kun vähävaraisemmat valtion yliopiston opiskelijat ja rikkaammat yksityisten yliopistojen nuoret rakentavat viikonloppuisin taloja 8–10 hengen työryhmissä.
Mitchelin sai liikkeelle omassa maassa vallitseva köyhyys. Hän unelmoi solidaarisesta Guatemalasta, jossa ihmiset tiedostavat maan tilan ja jossa kaikki auttavat kaikkia.
”Yhdessä voimme muuttaa Guatemalan”, uskoo Mitchel.
Hetken uskallan ajatella, etta ehkäpä kauniilla adoptiomaallani on kuitenkin aurinkoisempi huominen edessään. Jos nuoriin panostetaan, nuorissa voi sittenkin olla tulevaisuus.
OUTI KARPPINEN, 23.4.2012
Kommentit (0)
Aamuvarhain tietä pitkin kulkee puuhiili, maissi ja katkotut puut. Sitten tulevat koululaiset ja pään päällä kannettavat vesikanisterit, myöhemmin pesuvadit.
Aamu valkenee Tansaniassa. Olen perheeni kanssa matkalla Lusakasta kohti Kigomaa, joka sijaitsee Tanganjika-järven rannalla Tansaniassa, lähellä Burundin rajaa.
Kigoman seutu läntisessä Tansaniassa on köyhää ainakin verrattuna maan itäosan rannikkoalueisiin sekä pohjoisen paikoin vauraisiin kahvinviljelysseutuihin Kilimanjaron kainalossa.
Meillä on matkaa seitsemänsataa kilometriä, ja aamuisin on startattava pimeällä. Matka määränpäähän kestää nimittäin hitaiden teiden vuoksi kolme päivää.
Aamusumussa ensimmäiset ihmiset tulevat vastaan. Tien reunassa kulkeutuu kaupunkiin puuhiiltä, maissia, katkottuja puita. Varhaiset kulkijat ovat enimmäkseen miehiä. Tansanian puolella on paljon polkupyöriä, mutta suurin osa tekee matkaa jalkaisin. Pyörällä ei kuitenkaan välttämättä ajeta, se on kuljetusalusta.
Vielä toistaiseksi tie on monin paikoin vain kuoppainen kärrypolku, mutta se on muuttumassa varsinaiseksi stradaksi. Kiinalaiset ovat nimittäin ottaneet ohjakset: tiet muokkautuvat leveiksi, tasaisiksi hiekkaväyliksi, jotka odottavat asfaltointia.
Työmaakoneita näkyy siellä täällä. Tien vierelle perustetuissa hallimaisissa varastoissa jättimäiset kaivinkoneet, puskutraktorit ja kuorma-autot kertovat, että kehitystä ei pysäytä mikään. Koneet on kaikki laivattu Kiinasta Dar es Salamiin, siirretty konteista rekkojen pyörille ja ajettu paikan päälle pusikkoon. Eläessäni en ole nähnyt yhtä suuria kumipyöriä kuin Afrikan sydämessä.
Kiinalaisten – ja tansanialaisten – intressinä näyttää olevan uuden supersataman rakentaminen Tanganjikan rannalle. Itäinen Afrikka ja sen talouden kuljetusreitit yhdistyvät järvellä.
Kun aurinko kajastaa, ilmestyvät tien varsille koululaiset koulupuvuissaan ja pään päällä vesikanistereita kantavat naiset.
Päivän mittaan alkaa näkyä vatipäisiä naisia. Myös pyykit kulkevat pään päällä, jonnekin, jossa on vettä – kaivolle tai joelle. Vauvat kannetaan pyyherepuissa, pienet lapset kipittävät perässä.
Tien reuna on lapsille myös leikkipaikka, paikka, jossa tapahtuu. Vuohet ja kanat ylittävät tien väistäen autot täpärästi. Liikenne ei ole näillä teillä vilkas, ainakaan vielä.
Kaikkein näppärimpiä tien käyttäjiä näyttävät olevan isojen lehmä- ja sonnilaumojen paimenet. Kaksikymmenpäinen lauma on hetkessä ohjattu tien sivuun, kun auto kiitää kohti.
Ajaessa ehtii tarkkailla ja ajatella paljon. Miltäköhän elämä näillä tien varsilla näyttää kymmenen vuoden päästä? Tai jo parin vuoden päästä, jolloin asfaltti on silottanut mutaiset kuopat?
Elämä tien varsilla ja uusien teiden katkomissa kylissä jatkuu. Sen on pakko.
ANNASIRKKU TIILIKAINEN, 20.4.2012
Kommentit (1)
Kuukauden kuluttua valittavasta presidentistä odotetaan paljon pelastajaa: hänen toivotaan saavan rikolliset kuriin ja talouden kasvuun. Monet tunnetuimmat ehdokkaat joutuivat kisasta ulos, kun vaalilautakunta yllättäen hylkäsi 23 ehdokkaan joukosta 10.
Presidentinvaalien ensimmäinen äänestyskierros on 23.–24. toukokuuta, mutta lopullinen lista ehdokkaista julistetaan vasta huhtikuun 26. päivänä.
Vaaleissa on jo nähty monta yllätyskäännettä. Vahvana ennakkosuosikkina mainostettu Kansainvälisen Atomienergiakomission entinen johtaja Mohammed El-Baradei ei asettunut ehdokkaaksi, koska oli pettynyt Egyptin vallankumouksen jälkeiseen tilanteeseen.
Sitä vastoin presidenttiyttä ilmoittautui hieman yllättäen tavoittelemaan vallankumouksen syrjäyttämän Mubarakin pahamaineisen tiedustelupalvelun johtaja Omar Suleiman.
Isoin yllätys oli kuitenkin se, että vaalilautakunta hylkäsi 23 ehdokkaan joukosta kymmenen. Monet tunnetuimmat ehdokkaat joutuivat ulos kisasta. Omar Suleimanin ehdokkuus hylättiin, koska häneltä puuttui muutama allekirjoitus tukijoukoiksi vaadittavasta määrästä.
Salafistiehdokas Hazem Abu Ismail menetti ehdokkuutensa äitinsä Amerikan kansalaisuuden vuoksi. Ehdokkaiden vanhempien tulee olla Egyptin kansalaisia.
Muslimiveljeskunnan pääehdokas Khairat Al-Shater sekä edellisissä presidentinvaaleissa kakkossijalle sijoittunut liberaali Ayman Nour hyllytettiin, koska he ovat olleet vankilassa kuuden vuoden sisällä vaaleista.
Huhtikuussa alussa suoritetun mielipidemittauksen mukaan 40 prosenttia äänestäjistä ei ollut päättänyt ehdokastaan. Äänestyspäätöksen tehneistä viidennes kertoi äänestävänsä Omar Suleimania, 12 prosenttia salafistiehdokas Ismailia ja 12 prosenttia aiemmin Muslimiveljeskunnan riveihin kuulunutta Abdel Moneim Abol Fotohia. Näistä vain Abol Fotoh on enää ehdokkaana. Muslimiveljeskunnan ainoa ehdokas vaaleissa on Mohamed Mursi.
Mielipidemittauksessa yllättävää oli Arabiliiton entisen pääsihteerin Amr Moussan saama pieni, vain kuuden prosentin kannatus.
Vaikka vaalit olisivatkin vapaat ja oikeudenmukaiset, tuloksen ratkaisee se, kuinka tehokkaasti ihmiset mobilisoidaan äänestämään. Islamistit saavat rahoituksensa Saudi-Arabiasta, jossa riittää varallisuutta houkutella äänestäjiä ruokapaketeilla tai ilmaisella lääkärinhoidolla.
Parlamenttivaaleissa monen äänestäjän ääni oli kaupan lihakilosta. Tosin huhtikuisen mielipidemittauksen mukaan 45 prosenttia Muslimiveljeskuntaa parlamenttivaaleissa äänestäneistä ei aikonut äänestää Muslimiveljeskunnan ehdokasta presidentinvaaleissa.
Maassa, jonka kansasta noin 40 prosenttia sinnittelee köyhyysrajalla, äänestyspäätöksen ratkaisee mielipiteen sijaan vatsa tai lompakko.
Kirjoittaja on Egyptissa asuva vapaa toimittaja. Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
PÄIVI ARVONEN, 19.4.2012
Kommentit (0)
Normista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen nähdään Afrikassa usein länsimaisena tautina, vaikka homoseksuaalisuutta on ollut tutkijoiden mukaan Afrikassa jo kauan ennen länsimaalaisten tuloa. Lisäksi monet homovastaiset lait ovat itse asiassa perintöä kolonialismin ajoilta.
Sen jälkeen kun YK:n pääsihteeri Ban Ki Moon vieraili vähän aikaa sitten Sambiassa, maassa on kohistu homoista.
Pääsihteerin tarvitsi vain mainita sanat sukupuolinen suuntautuminen ja ihmisoikeudet, ja netin keskustelupalstat räjähtivät. Mediakin tarttui kaikista Sambiaan kohdistuneista kehuista huolimatta lähinnä ”homo-kommenttiin”.
Reaktio on osoitus asian arkuudesta. Lähes kaikissa Afrikan maissa homoseksuaalisuus ja muu seksuaalinen poikkeavuus on tabu, monissa myös rikos. Ärtymystä aiheuttaa se, että ulkopuoliset tulevat vaatimaan valtavirta-afrikkalaisten vääränä, ei-afrikkalaisena, syntisenä ja jumalattomana pitämää homoseksuaalisuutta lailliseksi.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Varsinkin Britannian pääministerin David Cameronin vaatimukset seksuaalivähemmistöjen oikeuksista kehitysavun vastineeksi on otettu Afrikassa kiukulla vastaan.
Ugandan presidentin neuvonantaja John Nagenda arvioi loppuvuodesta BBC:n haastattelussa, että lakiesitys, joka mahdollistaisi rankaisemisen pelkästä seksuaalivähemmistöjen puolesta kampanjoinnista, kaatuu kyllä omia aikojaan, mutta Cameronin vaatimukset vain huononsivat tilannetta:
”Tämän tyyppinen kolonialistinen mentaliteetti, että sanotaan ’tehkää näin tai minä vedän apuni pois’, saa ihmiset varmasti tuntemaan olonsa hyvin epämukavaksi. Heitä kohdellaan kuin lapsia.”
Malawilainen, seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava kansalaisjärjestö CEDEP puolestaan sanoo, että länsimaiden painostus on saanut valtaapitävät kääntämään syyttävän sormensa myös järjestöä kohti.
”Nyt poliitikot syyttävät järjestön johtoa lahjoittajien katoamisesta. Se kun on mennyt vaatimaan ihmisoikeuksia”, toteaa järjestön ohjelmajohtaja Rodney Chalera.
Normista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen nähdään Afrikassa usein länsimaisena tautina. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta taas puhuvat äänekkäimmin länsimaat.
Ironista tässä on ensinnäkin se, että afrikkalaista kulttuuria ja historiaa tutkineiden (mm. Marc Epprechtin, Stephen Murrayn ja Roscoe Willin) mukaan homoseksuaalisuutta on ollut Afrikassa jo kauan ennen länsimaalaisten tuloa.
Toiseksi monet homovastaiset lait ovat itse asiassa perintöä kolonialismin ajoilta.
Ja kolmanneksi, yhtenä äänekkäimpänä homofobian lietsojana ovat usein kristityt kirkot, joilla niilläkin on juurensa lännessä.
HANNA KOIVISTO, 16.4.2012
Kommentit (6)
Sivu 1/2