Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Egypti on pyytänyt suomalaisia kouluttamaan poliisejaan, jotta kansa jonain päivänä arvostaisi ja kunnioittaisi ennen niin mieli- ja väkivaltaista lainvalvojaa.
Suomella on Egyptissä hyvä maine erityisesti korkean koulutustason maana. Siksi Egypti onkin lähestynyt Libyan ja Tunisian kanssa Suomea toiveella saada koulutusapua maan poliisivoimille.
Tavoitteena on luoda poliisivoimat, joita kansa voisi kunnioittaa. Tavoite on haasteellinen. Egyptissä poliisi ei nimittäin ole perinteisesti ollut kansalaisen tuki ja turva vaan ennemminkin mieli- ja väkivaltainen vihollinen, jonka saattoi tietyissä tilanteissa ostaa puolelleen.
Vallankumouksen jälkeen yleinen turvallisuustilanne on huomattavasti heikentynyt. Ennen vallankumousta poliisit olivat näkyvästi – ja salainen poliisi näkymättömästi – läsnä kaikkialla. Esimerkiksi liikennepoliisit olivat tuttu näky kaikkialla Kairon isoissa risteyksissä, sillä liikennevalot yksin eivät riitä liikenteen ohjaukseen.
Vuosi vallankumouksen jälkeen edes he eivät kuitenkaan ole palanneet kaduille ja maanteille täydessä vahvuudessaan. Liikennepoliiseja näkee vain harvoin, ja esimerkiksi Tahrir-aukion liikennettä ohjaavat vapaaehtoiset kansalaiset.
Egyptin Mubarakin aikaisista poliisivoimista pelätyimpiä olivat salaisen poliisin miehet. Salainen poliisi lakkautettiin vallankumouksen jälkeen, ja työttömäksi jääneen noin 100 000 poliisin sijoittamisesta muihin tehtäviin kiistellään yhä.
Samalla joutui epävirallisesti työttömäksi jopa puoli miljoonaa egyptiläistä, jotka oli värvätty antamaan tietoja salaiselle poliisille. Apureiksi värvätyillä oli harvoin mahdollisuus kieltäytyä ”kunniatehtävästä”.
Mustiin pukeutuvat mellakkapoliisit olivat pelättyjä ja tunnettuja raa’asta väkivallastaan, jonka kohteeksi joutui yleensä kuitenkin vain mielenosoitusten yhteydessä.
Tavallisilla liikennepoliiseillakaan ei juuri ollut ystäviä. Poliisin sana oli laki, ja poliisi oli aina oikeassa. Jos poliisin mukaan ajoi ylinopeutta tai rikkoi liikennesääntöjä, oli turha väittää vastaan. Pienistä ja joskus isommistakin rikkomuksista selvisi kuitenkin sakoitta maksamalla suoraan poliisille.
Poliisit käyttivät asemaansa häikäilemättömästi hyväkseen. He ajoivat ilmaiseksi takseilla, söivät ja joivat ilmaiseksi katukojuista ja pienistä kahviloista. Röyhkeimmät vaativat osansa jopa kerjäläismummon nenäliinapakettien myyntituotosta, jotta antoivat mummon olla kadulla.
Katulapsia poliisi pidätti säännöllisesti ilman pienintäkään syytä. Poliisiasemilla kidutus sekä seksuaalinen pahoinpitely olivat niin yleistä, että johtava poliisipäällikkö kuvaili kidutuksen olevan osa normaalia kuulustelukäytäntöä.
Egyptiläisten viha ja katkeruus poliiseja kohtaan eivät helposti hälvene. Vaaditaan ehkäpä toinen tai kolmaskin sukupolvi ennen kuin perheiden synkät muistot poliisien julmasta ja mielivaltaisesta käyttäytymisestä haalistuvat.
Poliisien koulutuksen lisäksi poliisin roolin ja ammatti-identiteetin sekä asenteiden muuttumiseen tarvitaan korruption kitkemistä. Korruptio puolestaan ei vähene ilman nykyistä oikeudenmukaisempaa ja taloudellisesti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa.
KIrjoittaja on Kairossa asuva vapaa toimittaja.
PÄIVI ARVONEN, 29.2.2012
Kommentit (2)
Mitä jos yritys tuottaisikin rahan sijasta ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin? Tähän tiivistyy bangladeshilaisen taloustieteilijän Muhammad Yunusin ajatus yhteiskunnallisista yrityksistä.
Vuonna 2006 uraauurtavasta työstään mikrolainoituksen kehittäjänä Nobelin rauhanpalkinnon pokannut Muhammad Yunus on viime vuosina kehitellyt ajatusta yhteiskunnallisista yrityksistä (englanniksi ”social business”). Tällaisten yritysten tavoitteena on tuottaa ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin sen sijaan että ne tuottaisivat voittoa ja siten osinkoa osakkeenomistajilleen.
Muuten yritys toimii kuten mikä tahansa yritys: kapitalistisen talousjärjestelmän ehdoilla ja tiukassa kilpailutilanteessa muiden yritysten kanssa. Yhteiskunnallisen yrityksen pitää tuottaa sen verran, että toiminta jatkuu, mutta voiton maksimointi ei ole päämäärä. Toiminnan pitää siis olla sen verran kannattavaa, ettei kassa valu tyhjäksi, mikä erottaa sen lahjoituksilla pyörivistä järjestöistä.
Tästä syntyykin kiinnostava asetelma: kyseessä on ikään kuin itseriittoinen hyväntekeväisyysjärjestö, jonka ei tarvitse alituiseen kerjätä rahaa toiminnan jatkumiseksi.
Yunus katsoo, että tällaisten yritysten myötä nykyistä kapitalistista talousjärjestelmää saataisiin ruuvattua inhimillisempään suuntaan. Perinteisille tuoton maksimointiin tähtääville yrityksille on edelleen sijansa, mutta kenttää pitäisi hänen mukaansa laajentaa tuomalla mukaan myös firmoja, jotka pyrkivät yhteiskunnallisen vaikutuksen maksimointiin.
Yksi esimerkki yhteiskunnallisesta yrityksestä on Yunusin Grameen-pankin ja ranskalaisen meijerijätin Danonen yhteisyritys Grameen Danone. Yrityksen yhteiskunnallinen tavoite pureutuu Bangladeshin lasten aliravitsemukseen tuottamalla edullista jugurttia, johon on lisätty ravinteita. Yrityksen toissijainen tavoite on luoda työpaikkoja ja piristää sitä kautta paikallista taloutta.
Kyseessä ei siis ole lahjarahalla pyöritettävä aliravitsemushanke, vaan oikea yritys, jonka on tarkoitus luoda kestävää liiketoimintaa. Osakkeiden omistajat eivät nosta yrityksen tuottamaa voittoa itselleen vaan se investoidaan edelleen yrityksen pyörittämiseen.
Grameen Bankilla on vastaavia yhteisyrityksiä myös muun muassa BASFin (hyttysverkkoja) ja Intelin (IT-palveluja) kanssa Bangladeshissa.
Mutta kuka haluaisi sijoittaa yritykseen, josta ei saa tuottoa itselleen? No, hyvin moni antaa rahaa järjestöille ilman henkilökohtaisia tuotto-odotuksia, kun tietää sen menevän hyvään tarkoitukseen.
Yunus argumentoi, että yhteiskunnalliseen yritykseen sijoittamalla tietää, että raha pysyy yrityksessä tallessa ja saa aikaan vaikutuksia yhä uudelleen. Perinteiseen hyväntekeväisyyteen lahjoitettaessa taas raha käytetään ja sen tie loppuu siihen.
Köyhyyden poistamisen kannalta Yunusin ajatuksessa on ideaa, koska sen pitäisi ainakin teoriassa luoda kestävä vaikutus yhteiskuntaan. Esimerkiksi kehitysyhteistyöhankkeiden kestävyys on vuosikymmenien saatossa toki parantunut, mutta on edelleen jokaisen hankkeen haaste. Yhteiskunnallisessa yrityksessä kestävyys on sisäänrakennettuna – jos bisnesidea vain toimii.
Yunusin kehitelmä ei kuitenkaan ole ongelmaton. Häntä on kritisoitu muun muassa pääomakustannusten huomiotta jättämisestä – ei riitä, että yritys tuottaa voittoa, vaan sen pitää lisäksi kattaa pääoman kustannukset, jotta se pyörisi aidosti omillaan.
Mutta voisiko Yunusin visioista kuitenkin toimiessaan olla yhdeksi kestävän hankkeen malliksi köyhyyden poistamisessa?
Lisää aiheesta:
OLLI MOILANEN, 27.2.2012
Kommentit (3)
Uusi blogikirjoittajamme Janne Rantala törmäsi toimivaan bisnesideaan tulvasateiden aikaan Mosambikissa.
Tammikuisten sadepäivien jälkeen kävelin kampukselta kotiin suosittua oikotietä, Polana Caniço -kaupunginosan lävitse. Tässä Mosambikin pääkaupungin Maputon köyhässä kaupunginosassa on alavia kohtia, jotka kovien sateiden jälkeen muuttuvat läpipääsemättömiksi mutakuopiksi.
Vain reilun kilometrin päästä kotoa ajatuksissani melkein astuin noin puolisääreen yltävään toista sataa metriä pitkään lätäkköön, kun sammakonkurnutuksen seasta kuului huuto ”saappaat viisi meticalia!”
Mutta sehän on chapa-minibussin tai vehnäleivän hinta! Työttömät nuoret miehet olivat käynnistäneet saappaiden vuokrausbisneksen, joka näytti olevan varsin tuottoisa.
Lätäkköä lukuisten muiden asiakkaiden kanssa ylittäessäni päätin, että palaan myöhemmin valokuvaamaan tätä epävirallisen talouden aktiviteettia.
Muutamaa päivää myöhemmin nuoret yksityisyrittäjät olivat kuitenkin poissa. He olivat kuulemma lähteneet vaihtamaan liikoja rahojaan aamuolueeseen, ja heitä tuurasivat nyt nuoremmat veljet.
Myöhemmin tuli mieleen, että kehnosti portugalia osaavat pikkupojat pinnasivat kenties koulusta pikkutienestien toivossa, mikä ei – tämä todettakoon – ole kyseisessä kaupunginosassa kovinkaan harvinaista.
Lehdissä kerrottiin, että Polana Caniçossa ja Maputon muilla köyhillä asuma-alueilla oli kovien sateiden vuoksi tuhoutunut kymmeniä taloja.
Yhteensä tammi-helmikuun vaihteen Dando- ja Funso-nimisten pari viikkoa kestäneiden rajuilmojen seurauksena jopa 37 mosambikilaista menetti henkensä ja noin 20 000 kotinsa.
Pahimmin tulvat koettelivat Sambesi-joen laaksoa, jossa kuolonuhrien lisäksi useita kymmeniä loukkaantui ja lukuisia kouluja ja terveysasemia suljettiin. Maan päätiet olivat poikki niin Maputosta etelään kuin pohjoiseenkin.
Terveysviranomaiset varoittelivat koleraepidemiasta, joka voi seurata myrkyistä johtuvia ja tätä kirjoittaessa edelleen jatkuvia ongelmia puhtaan veden saannissa. Lopullinen uhriluku ei ole siis vielä selvillä.
Sade paljasti myös tietämättömyyden epävastavuoroisuuden Suomen ja Mosambikin välillä. Mosambikin kehnot ilmat kun eivät selvästikään ylittäneet niin kutsuttua uutiskynnystä Suomessa.
Minä puolestani sain kuulla Suomen vaatimattomammista tapaninpäivän myrskyistä mosambikilaiselta kollegaltani, joka oli lukenut niistä minua ennen paikallisesta lehdestä.
Kirjoittaja on Mosambikissa asuva tutkija, joka pitää kaksikielistä antropologista uutisblogia http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.
JANNE RANTALA, 22.2.2012
Kommentit (0)
Leveät portaat vievät abstraktille kivimonumentille Dhakan yliopiston vehreällä kampuksella. Kapeat ja korkeat pylväät symboloivat äitiä ja hänen taistelussa kaatuneita poikiaan.
21. helmikuuta juhlittava kansainvälinen äidinkielen päivä sai alkunsa täällä tasan 60 vuotta sitten.
Tuolloin viisi opiskelijaa sai surmansa, kun he osoittivat mieltään äidinkielensä bengalin puolesta. Pakistan oli ollut olemassa vasta viisi vuotta, kun Länsi-Pakistanin (nykyinen Pakistan) urdunkielinen eliitti oli jo ehtinyt suututtaa itäpakistanilaiset (nykyinen Bangladesh) sallimalla hallinnon kielenä vain urdun.
Mielenkiintoista on se, ettei kyse ollut vähemmistökielestä. Bengalia puhui äidinkielenään itse asiassa jopa 55 prosenttia Pakistanin väestöstä, ja urdua vain 3 prosenttia.
Kielestä muodostui keskeinen teema Bangladeshin itsenäisyyspyrkimyksissä, ja kielen vaaliminen on edelleen tärkeän osa kansallista identiteettiä. Bangladesh itsenäistyi verisen sisällissodan jälkeen 1971.
Shohid Minarin, marttyyrien monumentin, portailla seisoskelevat parikymppiset opiskelijat ovat heti valmiita ylistämään bengalin kielen hienoutta. Nuoret miehet opiskelevat Dhakan yliopistossa liiketaloutta.
”Mistään maasta ei löydy tällaista intohimoa omaa kieltä kohtaan”, Saidul Meher väittää. "Olemme ylpeitä Bangladeshista ja bengalin kielestä."
Bengalia kuvaillaan usein runolliseksi kieleksi. Bengali onkin tuottanut monia tunnettuja kirjailijoita ja runoilijoita. Esimerkiksi Bangladeshin kansallislaulun sanoittaja ja säveltäjä Rabindranath Tagore sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo vuonna 1913.
Sitten yllätyn, kun kuulen että yliopistossa opetuskieli onkin englanti.
"Meidän on tärkeä oppia englantia, jotta pystymme solmimaan liikesuhteita kansainvälisesti", Riyad Hasan perustelee.
Yritän hieman provosoida ehdottamalla, että englanti uhkaisi bengalin asemaa. Erityisesti dhakalaisten puheessa kuulee paljon englanninkielisiä sanoja, jopa kokonaisia lauseita.
"Ei missään tapauksessa”, Meher sanoo tiukasti. ”Englannin vaikutus on suuri, mutta bengalille on paikkansa ja englannille on oma paikkansa.”
Selvä, pojilla on selvästi terve asenne omaan kieleensä.
Bangladeshin valtion asenne ei puolestaan aina ole ollut kovin terve maan vähemmistökieliä ja -kulttuureita kohtaan. Bangladeshin itsenäistyttyä valtakulttuuri määritteli nationalismin elementit, eikä siihen kaivattu vähemmistöjen ääntä. Siitä on seurannut, että maan vähemmistöt ovat jopa sotineet oikeuksiensa puolesta.
Tässä kielimonumentilla seisoskellessa se tuntuu oudolta. Luulisi että maassa, jossa on jouduttu taistelemaan oikeudesta käyttää omaa kieltään, osattaisiin huomioida alakynnessä olevat erityisen hyvin.
YK:n kulttuurijärjestö Unesco hyväksyi vuonna 1999 Bangladeshin ehdotuksen juhlia kansainvälistä äidinkielen päivää 21. helmikuuta. Tämän vuoden teemana on oikeus koulunkäyntiin äidinkielellä.
Kirjoittaja on Bangladeshissa asuva vapaa toimittaja.
OLLI MOILANEN, 20.2.2012
Kommentit (1)
Henning Mankell: Likainen Enkeli. Otava 2011.
Arkistoissa on jännä käydä. Sieltä löytää kaikenlaisia asiakirjoja ja historianpätkiä, joita tutkiessa alkaa mielikuvitus lentää. Erilaiset satunnaiset löydökset saavat tutkijan seuraamaan lähteitä, jotka eivät ole varsinaisen arkistokäynnin tarkoitus. Afrikkalaiset arkistot ne vasta metkoja ovatkin, sillä ne avaavat tietä paitsi menneisyyteen, myös toiseen kulttuuriin. Erästä omaa tutkimustani varten perehdyin muiden muassa Mosambikin kansallisarkistoon ja törmäsin monenlaisiin eriskummallisiin dokumentteihin.
Niin herkullista lähdettä en tosin koskaan onnistunut löytämään kuin se, johon perustuu Henning Mankellin uusin kirja Likainen enkeli. Mosambikin, eli 1900-luvun alun Portugalin Itä-Afrikan merentakaisen alueen, verotiedot paljastavat että Maputossa – eli silloisessa Lourenco Marquesissa – piti ns. hotellitoimintaa (=ilotaloa) syntyjään ruotsalainen nainen.
Arkistot eivät kerro kuinka nainen oli kaupunkiin joutunut ja miten liiketoimintansa aloittanut. Muutaman vuoden jälkeen merkinnät naisesta katoavat, eikä hänen kohtalostaan ole enää tietoa. Tästä innostuneena Mankell sepittää löydön ympärille tarinan, joka voi olla yksi vastaus siihen mistä ja kenestä voisi olla kysymys.
Mankellin tarinassa köyhä ruotsalainen mökinlikka Hanna pestautuu Australiaan menevään puukuormalaivaan kokiksi ja ajautuu erinäisten sattumien kautta bordellin pitäjäksi Lourenco Marquesiin.
Sääli, että kirjan mielenkiintoisin osuus olikin jo siinä. Loistavana dekkarikirjailijana ja Mosambikin ystävänä tunnettu Mankell ei saa tarinaansa syvyyttä. Kirjan tapahtumat vyöryvät rikosromaanille ominaiseen tapaan valtavalla vauhdilla ja muutaman ihmiselämän kokoisen tapahtuman ja käänteen jälkeen lukija hämmästyy, että aikaa onkin kulunut vasta 18 kuukautta.
Kirjan teemana on totuus, tai monet totuudet sekä erilaiset käsitykset siitä miten kolonialistista maailmaa voisi tulkita. Hanna ihmettelee läpi kirjan sitä mitä hänelle täysin vieraassa maailmassa tapahtuu ja miten sitä voisi ymmärtää. Siis hänellä on selvästi kulttuurishokki, eikä ketään kenen kanssa sitä ymmärtää.
Koska kirjassa on minimaalisesti dialogia, käsitysten erilaisuus avautuu vain Hannan kokemusten kautta. Ja hänenkin käsitysmaailmassaan tapahtuva muutos ruotsalaisesta mökinakasta kolonialismista ja rotusorrosta hyötyväksi yrittäjäksi sekä myöhemmin sen arvostelijaksi on harmittavan kevyesti kuvattu.
Lopulta Hanna päätyy itsekin sepittämään totuutta ja suhdettaan alkuperäisväestöön – siis mustiin mosambikilaisiin. Valitettavasti rotusuhteita ja -käsityksiä ei juurikaan avata, osin siksi, että niitä ei kuvata kenenkään muun kuin Hannan silmin.
Hannan päällimmäiseksi tunteeksi jää jatkuva hämmennys ja kirjan loppuratkaisuksi ennustettava ja naiivi ihastuminen erilaisuuteen. Mustat huorat, heidän perheenjäsenensä ja kapinoivat työläiset jäävät kirjassa statisteiksi, joihin Hanna sen enempää kuin lukijakaan ei pysty muodostamaan suhdetta.
Kaikille Maputon ja Mosambikin ystäville kirja on myös erään asteinen pettymys: toisin kuin Mankellin toisessa loistavassa Maputoon sijoittuvassa kirjassa Comedia Infantil, kaupungin kuvaus jää hyvin ohueksi.
Tapahtumavyöryn keskellä vuosisadan alun kaupunkikuvaa ja elämää siirtomaassa kuvataan hyvin vähän jos ollenkaan (no Eiffelin suunnittelema rautatieasema saa toki maininnan). Hanna haahuilee alakaupungin ilotalon, oman kukkulalla sijaitsevan talon ja sataman välillä ja pistäytyypä vielä Etelä-Afrikassakin, mutta kaivattua maisemaa ei ilmeisesti ole tapahtumien käänteessä aikaa kuvata.
Miksi kirja sitten pitäisi lukea? Koska Mankell on kuitenkin yksi niistä harvoista myyntimenestykseen yltäneistä pohjoismaisista kirjailijoista, jotka rakastavat Afrikkaa, ovat siihen parantumattomasti koukussa ja yrittävät sitä kärsivällisesti ymmärtää. Mainioista Wallander-dekkareistaan tunnettu Mankell avaa Afrikkaa suurelle yleisölle, sillä hänellä on jo valmiiksi uskollinen lukijakunta.
Olen lukenut jokaisen Mankelin Afrikkaan sijoittuvat kirjan, toivoen että viimeisin olisi se paras. Sitä odotellessa, kannattaa kuitenkin lukea Likainen Enkeli. Jos käsityksesi Afrikasta ei kohtaa Mankelin kanssa, hänen tarinansa rinnalle voi aina kehittää oman version tuosta pienestä arkistomerkinnästä.
Kirjoittaja tutki aikoinaan Mosambikin arkistoja Tor Sellströmin vetämässä tutkimusprojektissa (joka antoi Mankellille vihjeen kirjaan) ja asui viisi vuotta Maputossa
IINA SOIRI, 15.2.2012
Kommentit (0)
Muistaako kukaan vielä niitä aikoja, kun kehitysapua saavien maiden ministerit vaativat ykkösluokan lentolippuja tullakseen vierailulle ja ilmestyivät avunantajien kanssa käytäviin kokouksiin vain silloin kun ne pidettiin viiden tähden hotellissa lounaan kera?
Muistaako kukaan sitä, kuinka meiltäkin budjettitukea saaneiden kehitysmaiden ministerit vaativat ensitöikseen virkaanastumisen jälkeen kolme autoa kuljettajineen, jotta pystyivät aloittamaan työt? Yksi auto vei ministeriä töihin, toinen heitti lapset kouluun ja kolmas käytti vaimoa kampaajalla.
Nyt tälle kaikelle on tulossa loppu. Ruandassa on kehitelty uutta taloushallinnon järjestelmää, josta käytetään jo yleisesti nimeä Ruandan malli. Se on saanut naapurimaiden ylipainoiset ministerit hikoilemaan ja pelkäämään pahinta. Jonain päivänä uusi malli rantautuu meillekin, kuulee jo kuiskittavan kabineteissa.
Mistä tässä kaikessa sitten on kyse ja mikä se pelätty Ruandan malli oikein on?
Ruandan presidentti Paul Kagame on onnistunut pitämään ministereiden ja valtion virkamiesten palkat kohtuullisina, eikä kenellekään makseta pöydän alta hyvän miehen lisiä. Ministereille tai muille valtion virkamiehille ei anneta ajettavaksi valtion maksamia ilmaisia autoja, vaan he saavat halpaa valtion takaamaa lainaa, jolla voivat itse ostaa autonsa, joilla käyvät töissä.
Ja sitten se oikea pommi: virkamiehet ajavat itse omia autojaan! Ruandan pääkaupungissa Kigalissa kiertää urbaanilegenda, jonka mukaan presidentti Kagame olisi nähty ajavan omalla autollaan. Viimeistään nyt kaikki voivat ymmärtää, miksi naapurimaiden poliitikot hikoilevat.
Eikä tässä kaikki. Ruandassa kaikista kehitysyhteistyöllä rahoitettavista ohjelmista on kuorittu turha rasva pois päältä. Ei enää kokouksia hienoissa hotelleissa tai rahaa syöviä vierailuja. Tällä päätöksellä paikallinen hallitus uskoo saavansa kehitysyhteistyöhön tarkoitetuista varoista suuremman osan hyödyntämään avunsaajia eli kansalaisia.
Kaikki kokoukset järjestetään ministeriöiden omissa tiloissa, ja jos virkamiehillä tai ministerillä ei motivaatio niihin osallistumiseen riitä, on virassa nopeasti toinen henkilö. Jos virkamiestä epäillään korruptiosta ja tämä löydetään itse teossa – kädet taikinassa – käyttämässä väärin yhteisiä varoja, tämä hyllytetään välittömästi odottamaan oikeuden päätöstä asiasta.
Ja mikä hienointa: virkamiehet ovat tulosvastuussa heidän vastuullaan olevista ohjelmista.
Nyt allekirjoittajan tuntevat jo miettivät, että mitä se Lehto näistä asioista pauhaa, kun siellä se on nähty viimeiset kaksikymmentä vuotta erilaisten hotellien kokoushuoneissa pauhaamassa ja illalla varpaat uima-altaassa puhumassa joutavia. Ja taisi käydä kerran kesken budjettitukineuvottelujen Maailmanpankin johdon kanssa pelaamassakin. Puheli jostain vaikuttamistyön tärkeydestä ja lähti tiiauspaikalle.
Nyt on kuitenkin aika ryhtyä säästämään kehitysyhteistyössä muustakin kuin oman ministeriön kahvitarjoiluista. Myös avunsaajien jälkiruoka-annoksiin on puututtava ja on keskityttävä tuloksien saavuttamiseen. Niitä hallituksia tulee tukea, joilla on aitoa kehitystahtoa ja jotka käyttävät rahansa muuhunkin kuin hallinnon kulujen paisuttamiseen. Emme voi jatkaa vastuusta pakoilemista ja pyrkiä selittämään avunsaajien omistajuudella sitä, että annettu tuki häviää vastaanottajamaan hallinnon ruokkimiseen.
Myös kehitysyhteistyössä niin kuin kaikessa muussakin tehokkaassa ja tulosvastuullisessa toiminnassa pätee sama sääntö: ilmaisia lounaita ei ole.
P.S. Kirjoittaja on hyvin tietoinen Ruandan hallituksen muista ongelmista, mukaan lukien ihmisoikeuksiin liittyvät asiat. Niistä kuitenkin myöhemmin.
Kirjoittaja on hyvän hallinnon erityisasiantuntija Suomen Nairobin-suurlähetystössä.
MARKO LEHTO, 13.2.2012
Kommentit (1)
Olen saanut puuvillaherätyksen.
Saadessani lehden tilaajalahjaksi kaksi Luhdan pussilakanasettiä, ryhdyin heti tutkimaan pakkausten tekstejä. Näkyisikö niissä tietoa puuvillan alkuperästä? Ei näy.
Tai kun kuulen uutisista puuvillan maailmanmarkkinahinnan olevan huipussaan, mietin, kuka loppujen lopuksi rikastuu.
En taida osata enää suhtautua puuvillaan neutraalisti, kiitos ruotsalaisen toimittajan Gunilla Anderin. Hänen kirjoittamansa Puuvillan likainen tarina on tehnyt minuun vaikutuksen.
Puuvilla ei ehkä aiheena vaikuta kovin raflaavalta, mutta sen tarina on oikeasti kiehtova. Puuvillaan ja sen kasvatukseen kytkeytyvät maailmanhistorian monet merkittävät ajanjaksot ja tapahtumat, kuten orjuus, Amerikan sisällissota, Euroopan teollistuminen ja kolonialismi.
Mutta ei puuvilla suinkaan ole vain tuulahdus historiaa. Tänäkin päivänä se on tärkeässä osassa neuvoteltaessa erilaisista globaaleista kauppasopimuksista ja maanviljelyyn annettavista tuista tai kiinnitettäessä huomiota puuvillan viljelyyn liittyviin ihmisoikeusrikkomuksiin, ympäristötuhoihin ja viljelijöiden terveysuhkiin.
Kuulun 70-luvulla lapsuuteni viettäneenä siihen sukupolveen, joka kasvoi puuvillan luonnonmukaisuutta, puhtautta, mukavuutta ja kaikinpuolista erinomaisuutta mainostavassa ilmapiirissä. Olenkin aina pitänyt itsestään selvänä, että käytän vaatteissani ja kodin tekstiileissä ainoastaan luonnonkuiduista valmistettuja tuotteita, lähinnä puuvillaa, silkkiä ja pellavaa. Ne ovat helteessä viileitä ja kylmässä lämpimiä. Ne tuntuvat mukavilta päällä ja ovat luonnonmukaisia.
Vai ovatko sittenkään?
Puuvillan kasvatus elättää yli sataa miljoonaa ihmistä, joista 90 prosenttia kehitysmaissa. Korkeintaan muutama prosentti viljelijöistä viljelee kestävällä tavalla. Puuvillan viljelyssä käytetään huikeat määrät kemikaaleja ja kasteluvettä. Puuvilla-alan ja aatteellisten järjestöjen yhteistyöelin Better Cotton Initiativen mukaan puuvillanviljely kuluttaa kohtuuttomasti vettä, tuhoaa hedelmällistä maaperää ja uhkaa luonnon monipuolisuutta. Ei siis kovin luontoystävällistä.
Entä ihmisystävällistä?
Ihan sellaisenakaan puuvilla ei näyttäytyne niille uzbekistanilaisille koululaisille, jotka pakotetaan vuosittain "vapaaehtoiseen" työhön puuvillan korjaamiseen, jotta saataisiin rahaa pitkälti puuvillarahoilla elävän Uzbekistanin diktatuurin ylläpitämiseen. Lapsiraasut nukahtavat illalla rättiväsyneinä jaksamatta aina edes syödä, jotta saisivat kerättyä voimia seuraavan päivän työrupeamaa varten. Järin ihmisystävälliseltä ei myöskään tunnu beniniläisen puuvillanviljelijän käyttämät hengenvaaralliset torjunta-aineet, joita hän ilman hengityssuojaimia suihkuttelee pellollaan.
Entäpä sitten globaali puuvillakauppa? Tarkoittaako korkea hinta sitä, että tuo samainen viljelijä saa enemmän rahaa sadostaan? Tai tekeekö korkea hinta ekologisen ja viljelijäystävällisen puuvillanviljelyn kannattavaksi, jolloin torjunta-aineet voisi jättää pois?
Valitettavasti näin ei taida useinkaan olla.
Vaikka esimerkiksi juuri länsiafrikkalaiset pienviljelijät tuottavat puuvillaa edullisesti, ne jäävät helposti nuolemaan näppejään isojen toimijoiden viedessä voitot. Toisaalta Yhdysvaltojen, EU:n ja Kiinan maksamat tuotantotuet johtavat aika ajoin puuvillan ylituotantoon, mikä laskee hintoja. Nämä hintanotkahdukset tuntuvat välittömästi pienviljelijän toimeentulossa.
Mutta mitä muuta tavallinen kuluttaja voi tehdä kuin voivotella ikävää tilannetta? Pienellä vaivannäöllä on jo mahdollista hankkia mahdollisimman eettisesti ja ekologisesti tuotetusta puuvillasta valmistettuja kodintekstiileitä tai vaatteita.
Tutkin netistä Suomen tilannetta ja tarjontaa. Esimerkiksi kehitysmaakaupat ja ekokaupat myyvät afrikkalaisten naisosuuskuntien ekologisesta puuvillasta valmistamia tuotteita, joilla on reilun kaupan sertifikaatti. Ei-lapsityövoimalla tehdyn ekopuuvillan ovat ottaneet valikoimiinsa myös monet niin sanotut tavalliset vaatevalmistajat.
Reilun kaupan yhdistyksen sivuilla olevasta hakukoneesta voi etsiä reilun kaupan puuvillasta tehtyjen tuotteiden valmistajia ja myyjiä Suomessa. Ja onhan noita, erilaisten ekokauppojen lisäksi niitä löytyy muun muassa Finlaysonilta, Nansolta, Jack & Jonesista, Laura Ashleyltä ja Anttilasta.
Ekopuuvillatuotteita (ilman reilun kaupan sertifikaattia) löytyy esimerkiksi Marimekolta ja KappAhlilta. Ihan tavallisen näköisiä vaatteita ja vuodevaatteita, ihan tavallisista kaupoista.
Ilman huonoa omatuntoa.
JOHANNA LATVALA, 8.2.2012
Kommentit (0)
Sivu 1/2