Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Sambian kansa juhlii opposition vaalivoittoa, eikä suotta. Uusi presidentti on uusi mahdollisuus. Tutkija Greg Millsin mielestä Afrikan kurjuus johtuu kolonialismia, korruptiota, konflikteja ja kuivuutta enemmän afrikkalaisjohtajien vääristä valinnoista.
Ilo on pinnassa. Opposition vahva presidenttiehdokas Michael Sata PF-puolueineen sai selkeän enemmistön äänistä viime viikon presidentinvaaleissa.
Etukäteen ilmassa oli epäilyjä kähminnästä ja vaalituloksen viilauksesta. Lopulta ero kahden kovimman kilpailijan välillä oli kuitenkin niin iso, että sen kurominen umpeen ei olisi ollut helppoa saatikka näyttänyt kovin kauniilta.
Entisen presidentti Rupiah Bandan ylvään kookkaat vaalimainokset ison tienristeyksen siltapilareissa revittiin heti riekaleiksi. Ihmiset toivoivat muutosta ja saivat sen. Vaikka tulos ei tietenkään tyydytä kaikkia, sambialaiset voivat olla ylpeitä. Demokratia toimi.
Asumme parlamentin naapurissa. Normaalisti alue on vilkas, mutta viime viikolla vaalien aikaan tunnelma oli omituinen. Suorastaan utuinen. Vaalipäivä ja sen jälkeiset pari päivää olivat hiljaisempia kuin tavallinen sunnuntai. Ihmiset odottivat, osa pelkäsi.
Tulosten tultua julki torstain ja perjantain välisenä yönä riemu repesi. Kukaan ei nukkunut enää aamuyöllä. Vuvuzelat soivat kaduilla. Aamulla autotiet täyttyivät kansanjoukoista, jotka näyttivät voiton merkkiä. Oli mahtavaa katsella niin vilpitöntä iloa.
Mitä jos tuo sama kymmentuhatpäinen porukka olisi joutunut pettymään? Sitä en uskalla edes ajatella, vaikka Sambian rauhalliseen lintukotoon on vaikea kuvitella isompia mellakoita.
Vaalit olivat ennen kaikkea henkilövaalit, ja Satalla on nyt näytön paikka.
Luen parhaillaan Greg Millsin kirjaa Why Africa is poor and what Africans can do about it (Penguin Global, 2010). Kysymystä on toki mietitty, analysoitu, käännetty ja väännetty miljoonia kertoja, kirjaimellisesti.
Google antaa lähes 200 miljoonaa linkkiä hakusanoille ”why africa is poor”. Osa tuoreimmista linkeistä palautuu suoraan Millsin kunnianhimoiseen opukseen. Valtaosa vanhemmista linkeistä vinkkaa aiheesta väsättyihin muihin kirjoihin, kirjoitelmiin ja tutkimuksiin.
Nämä ovat niitä tuttuja lauseita: Afrikka on köyhä, koska se on jäänyt jälkeen kehityksessä, koska sillä ei ole taloudellista kilpailukykyä, koska siitä on tullut riippuvainen kehitysavusta, koska länsimaat ovat riistäneet maanosaa.
Kolonialismi, korruptio, konfliktit ja kuivuudet ovat kurjuuden takana, eikä Millskään kiistä mitään edellisistä köyhyysloukuista.
Kirjassaan hän lähtee kuitenkin etsimään vastausta uudesta suunnasta: Afrikka on köyhä, koska afrikkalaiset johtajat ovat tehneet vääriä valintoja. Köyhyys on tietynlaisen politiikan seurausta. Siis poliittinen valinta.
Tämä on rohkea ja raju väite, jota ei kannata ohittaa naureskellen. Viisikymppinen Mills johtaa Johannesburgissa sijaitsevaa Oppenheimerin perheen vuonna 2005 perustamaa Brenthurst-säätiötä. Säätiö on ajatushautomon tapainen elin, joka tukee ja rohkaisee johtajia kohti parempia poliittisia päätöksiä.
Pari muutakin kirjaa Afrikka- ja talousteemasta julkaisseella Millsillä on omakohtaista kokemusta asumisesta ja työskentelystä eri puolilla kehittyvää maailmaa, ja hän vertaakin Afrikkaa muihin köyhiin maanosiin: Vaikka Aasiassa on pilvin pimein lohdutonta köyhyyttä, miksi vain Afrikka on saanut leiman köyhä?
Katsotaan Sambian naapuriin Zimbabween, jonka hyvinvointi on enää muisto. Yhdeksääkymppiä lähestyvälle itsevaltaiselle Mugabelle sopii mainiosti, että kansa pysyy köyhänä. Tällä tavoin ihmisiä on helpompi kontrolloida ja manipuloida.
Katsotaan toiseen naapuriin, jättimäiseen Kongoon. Se on timantteineen ja muine luonnonvaroineen yksi maailman rikkaimmista maista, mutta rutiköyhäksi riistetty ja johdettu.
Tai katsotaan Sambiaa itseään ja sen kuparintuotantoa. Vuosien kuluessa on tehty lukuisia päätöksiä ja sopimuksia, jotka eivät ole hyödyttäneet millään tavalla suurinta osaa sambialaisista.
Mills väittää, että monissa Aasian ja Etelä-Amerikan kehittyvissä maissa on osattu ja haluttu muuttaa politiikkaa sellaiseksi, että se tukee talouskehitystä. Ei ole jääty vanhakantaisen tai perinteisen ajattelun vangeiksi.
Ja mikä tärkeintä, monissa muissa maissa äänestäjät ovat haastaneet huonot ja itsevaltaiset päättäjät.
Millsin kirja on huomattu, ja sen näkökulmaa on arvioitu tuoreeksi avaukseksi Afrikan todellisuuteen.
Jokaisen on hyvä ensin miettiä, mitä voi itse tehdä, eikä odottaa muiden rientävän apuun. Mutta nämä ovat vaarallisia vesiä. Onko Mills antamassa synninpäästöä valkoisen miehen taakasta?
Mielestäni ei. Köyhyyteen ei ole vain yhtä syytä, ja historian taakka on Afrikassa raskas.
Mills tiedostaa taustansa haasteellisuuden: Valkoinen, hyväosainen eteläafrikkalainen mies. Hän on yhtä aikaa ulkopuolinen mutta sisällä Afrikan kehityksessä. Hän ei heittele syytöksiä vaan tekee havaintoja ja perustelee näkemyksensä monin faktoin.
Sambian presidentivaalien toinen haastaja, nuorten suosima nelikymppinen UPND-puolueen johtaja Hakainde Hichilema, on yksi kirjan arvioijista:
”Millsin kirja haastaa meidät kaikki, jotka olemme kiinnostuneita Afrikan kehitysmahdollisuuksista. Se sisältää mahtavia uutisia Afro-optimisteille. Parempi politiikka luo suurempaa vaurautta. Vanhalle kaartille kirjan anti on kielteinen. Perinteinen politiikka on kasvattanut köyhyyttä.”
Kirjoittaja on Sambiassa asuva vapaa toimittaja. Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
ANNASIRKKU TIILIKAINEN, 28.9.2011
Kommentit (1)
Malawilaisen kylän rannalla on tusinoittain myyjiä, jotka myyvät turisteille koruja ja muita matkamuistoja. Tarjonta alkaa kuitenkin pian toistaa itseään: korut, puuveistokset ja maalaukset ovat lähes identtisiä.
Muutaman sadan kilometrin päässä järven toisella rannalla pienyrittäjiä on vähintään yhtä paljon. Tavarat ovat osin erilaisia, mutta sielläkään eri myyjien tarjonta ei juuri poikkea toisistaan. Eri paikkakuntien myyjät eivät myöskään näytä juuri hankkivan toisten paikkakuntien tuotteita myyntiin.
Samanlaiseen tarjonnan yksipuolisuuteen törmää lähes kaikkialla Afrikassa, ei pelkästään turistikrääsän vaan monen muunkin tavaran, kuten esimerkiksi kadulla myytävien pikku kakkusten tarjonnassa. Kaikki tekevät ja myyvät samaa, ja kaikenlaiset uudet ideat tuntuvat puuttuvan.
Miksi näin, vaikka mahdollisuuksia ja epäilemättä taitojakin olisi vaikka kuinka?
Luulen ymmärtäneeni jotain, kun tapasin Machinen, malawilaisen korujen tekijän. Periaatteessa nuori mies pyörittää samanlaista pikkubisnestä kuin paikkakunnan muutkin turisteille myyvät yrittäjät. Erona on kuitenkin se, että mies on nähnyt maailmaa ja kerännyt siinä samalla uusia ideoita. Uudet ajatukset eivät ole mitään käänteentekeviä keksintöjä, mutta ne erottavat Machinen muista yrittäjistä.
Naapurimaassa Sambiassa Machine oppi, miten värikkäistä afrikkalaisista kankaista tehtyjä vaatteita ja laukkuja voi laittaa kaupan ulkopuolelle näytille. Toisessa naapurimaassa Tansaniassa hän huomasi, että myytävänä olevien tavaroiden hinta kannattaa laittaa esille – länsimaalaiset turistit tykkäävät, kun hinta on kiinteä eikä sitä tarvitse neuvotella.
Lisäksi Machine on matkoillaan muun muassa Mosambikiin, Etelä-Afrikkaan ja jopa Eurooppaan kerännyt ajatuksia ja oppeja uudenlaisten korujen tekemistä varten. Niinpä hänellä on myyntikojussaan sellaista tavaraa, jota muilla ei ole.
Machinen mukaan monet paikkakunnan myyjistä pitivät hänen ideoitaan aluksi typerinä ja vastustivat muun muassa hintojen esillepanoa. Nuorimies piti kuitenkin päänsä – ja se on kannattanut. Kauppa käy, ja mies suunnittelee taas uutta ideoiden keräys- ja myyntimatkaa naapurimaihin.
Matkailu avartaa, sanotaan.
HANNA KOIVISTO, 26.9.2011
Kommentit (3)
On lauantai-iltapäivä, elokuun 27. Brasilian Rio de Janeirossa. Ystäväni on palaamassa elokuvista. Godardin Le mépris (suomeksi Sen täytyi tapahtua) kuuluu filosofiseen sarjaan. Kunkin elokuvan jälkeen on aina tunteja kestävä keskustelu sen herättämistä teemoista.
Ratikka-asemalla on valtava jono, joten tällä kertaa kotimatka ei taitu bondinholla, sympaattisella museoratikalla, joka jo sadan vuoden ajan on kuljettanut työläisiä ja turisteja ja jota useasti ollaan oltu lopettamassa tai yksityistämässä mutta joka kansalaisliikkeiden ansiosta on saanut ilahduttaa meitä kaikkia – tähän päivään asti.
Ystäväni lähtee nousemaan tietä. Yhtäkkiä hän kuulee kirskunaa, sitten kirkunaa, huutoa, metallin hankausääntä, itkua. Täpötäysi bondinho on suistunut kiskoiltaan, kaatunut ja raahautunut mukulakivikatua alas. Viisi kuollutta ja 57 haavoittunutta, selviää myöhemmin.
Tunnelma Santa Teresan kaupunginosassa muuttui tuona lauantai-iltapäivänä. Kadulla kävellessä tulee nyt outo olo, kuin jotain puuttuisi – ja niin puuttuukin.
Bondinho. Ratikan kolina, iloinen huvipuistotunnelma. Seinillä on julisteita, joissa museoratikka itkee. On suruaika.
Nelson oli kaikkien pitämä hieman pyylevä henkselihousuinen hahmo, joka vitsaili ja oli aina kohtelias. Jo eläkeiässä hän vielä halusi työskennellä rakastamansa ratikan ohjaksissa. Hän ei välittänyt siitä, että kaupunginhallinto vuosikymmeniä vältteli vastuutaan ratikkakaluston uusimisessa. Nelsoniakaan ei enää ole.
Muistopuheissa ja banderolleissa Nelsonia ylistetään. Rio de Janeiron kaupunki pohtii ratikkaliikenteen myymistä ulkopuoliselle yritykselle. Syyn onnettomuudesta saa kuljettaja.
Ystäväni itkee.
SAMI KONTOLA, 22.9.2011
Kommentit (0)
Ei uskoisi, että ympärillä asuu kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä. Iltayhdeksän jälkeen Tansanian Dar es Salaamin liikekeskustassa ei kuulu kuin kumea kalina: työmiehet nikkaroivat pressujen alla pienten öljylamppujen valossa yötä myöten, sillä päivisin on liian kuuma rakentaa.
Dar es Salaam on arabiaa ja tarkoittaa 'rauhan satamaa'. Näin illalla rauhan ymmärtää hyvin, aamulla puolestaan sataman. Auringon noustessa päivän nimittäin aloittaa moskeijan rukouskutsu, ja pian kaupungin kadut jo vilisevät ihmisiä.
Maan väestö jakautuu reilusti yli sataan etniseen ryhmään.
Moskeijaa vastapäätä sijaitsee intialainen kasvisravintola, yksi lukuisista kaupungin intialaisten perustamista ravintoloista. Viereisen kahvilan kyltti toivottaa tervetuloa kisvahiliksi: ”Karibu!” Kadun toisessa päässä kaksi perinteisiin asuihin pukeutunutta ja helmin koristautunutta masai-miestä astuu sisälle suuren kansainvälisen pankin konttoriin.
Dar es Salaam on jo historialtaan todellinen kulttuurien kohtaamispaikka. Kaupungin sijainti Intian valtameren rannalla on tuonut satamakaupunkiin kautta aikain niin kauppiaita kuin ulkomaisia valloittajiakin. Kaupungin arkkitehtuurissa näkyy arabivaikutteiden lisäksi muun muassa saksalaisten 1800-luvun lopulla rakennuttamia rakennuksia.
Uusin lisä kaupungin etniseen mosaiikkiin ovat kiinalaiset yrittäjät. Kevään aikana Dar es Salaamin suurimmalla torilla, Kariakoo-marketilla, käytiin tiukkaa kädenvääntöä myyntioikeuksista. Kiinalaisia kauppiaita syytettiin Kiinasta halvalla tuotettujen tuotteiden polkumyynnistä.
Taksikuski esittelee puolestaan ylpeänä kaupungin laidalle juuri avattua kiinalaisen supermarketti-ketjun liikettä. Hänen mielestään se on merkki eteenpäin menosta.
Mutta millaisilla periaatteilla ketju toimii ja onko siitä todella hyötyä Tansanialle?
”Kaikki kehitys on hyvästä”, on taksikuskin mielipide.
Tansania tarvitsee ulkomaisia investointeja, ja kiinalaisille on varaa investoida.
Heilläkö siis on valta ja oikeus määritellä, millä ehdoilla kehitys tapahtuu?
HANNA-MAIJA PÄÄKKÖNEN, 20.9.2011
Kommentit (0)
Annika Teppo (toim.): Afrikan aika. Näkökulmia Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Gaudeamus 2011.
Suomalaiset Afrikka-tutkijat avaavat tuoreessa kirjoituskokoelmassaan myös maallikkoa kiinnostavia tulokulmia mantereen historiaan, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Afrikan aika -teoksessa he murtavat myyttejä, oikovat väärinkäsityksiä ja taustoittavat itsestäänselvyyksiä. Ennen kaikkea he muistuttavat, että afrikkalaisilla on historiansa, vaikkakaan se ei ole yksi ja yhteinen. Afrikkalaiset eivät ole myöskään perinteidensä vankeja vaan muovaavat vanhasta uutta, omanlaistaan tulevaisuutta.
Historioitsija Risto Marjomaa taustoittaa Afrikan moninaisuutta – ja osittain muista mantereista poikkeavaa kehitystä – ilmastolla ja sen alueellisilla vaikutuksilla ihmisten elämään.
Hän muistuttaa, että Afrikan manner asettuu päiväntasaajan molemmille puolille, mikä on tuottanut toisistaan huomattavasti poikkeavia ilmastotyyppejä ja kasvillisuusvyöhykkeitä. Se taas on rajoittanut ihmisyhteisöjen keskinäistä vuorovaikutusta ja siten tiedonvaihtoa. Afrikan jokiverkostotkaan eivät ole suosineet kauppaliikennettä, koska ne eivät ole kytkeneet mantereen sisäosia rannikolle.
Toisin on ollut Euroopasta Kiinaan johtavalla itä–länsi-reitillä, jossa ihmiset, kotieläimet, esineet ja kulttuurit ovat liikkuneet kumpaankin suuntaan varhaisajoista lähtien.
Tutkijatohtori Tiina Kontinen puolestaan käsittelee tansanialaista kansalaisyhteiskuntaa. Hän varoittaa romantisoimasta afrikkalaista yhteisöllistä kulttuuria, sillä se voi johtaa pohjoisten kehitysyhteistyöntekijöiden ja paikallisten järjestötoimijoiden ristiriitoihin: edelliset kun vaativat osallistuvuutta, joka ei sovi jälkimmäisten johtajuutta arvostavaan päätöksentekoperinteeseen.
Tutkijatohtori Marja Tiilikainen valottaa sen sijaan kansanparantajien tärkeää roolia Somalimaassa. He perustavat toimintansa kansanperinteeseen ja islamin oppeihin, mutta omaksuvat myös tietotaitoa läntisestä lääketieteestä ja teknologiasta. Tiilikainen kuvaa, kuinka parantajat täydentävät Somalimaan puuttuvaa julkista terveydenhoitoa ilman, että viranomaiset kykenevät paljoakaan heidän tekemisiään valvomaan.
Afrikan ajassa tutkijat kertovat myös namibialaisista sotaveteraaneista, ghanalaisista kyläpäälliköistä ja muun muassa kilimanjarolaisesta henkien riivaamasta talosta. Lisäksi he käsittelevät ensikielen ja koulumenestyksen kytköksiä, luontosuhteita ja kaupunkielämää.
Useimmat teoksessa esitellyt tutkimukset ovat ajallisesti ja paikallisesti rajattuja mutta onnistuvat silti taustoittamaan – ja osin selittämään – laajojakin taloudellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä Afrikan mantereella. Samalla tutkijat antavat tilaa afrikkalaisten omille, globaaleista syy- ja seuraussuhteista riippumattomille valinnoille ja tulkinnoille.
Kirjan alussa katsaus Afrikka-tutkimuksen historiaan kuvaa myös osuvasti, kuinka tiede ja sitä jossain määrin myötäilevä kehityspolitiikka ovat aikansa tuotteita – hyvässä ja pahassa.
TIINA KIRKAS, 16.9.2011
Kommentit (0)
Jos varasi riittäisivät vain yhteen ateriaan päivässä, mikä olisi ensisijainen toiveesi? Bangladeshilainen Samad on tässä tilanteessa, ja hän haluaa lehmän.
Kehitysmaan köyhä ei ole passiivinen avun vastaanottaja sen enempää kuin valtaosa suomalaisistakaan yhteiskunnan apua tarvitsevista. Molemmat haluavat apua vain päästäkseen takaisin omille jaloilleen.
Tapasin Bangladeshin pohjoisosassa Kurigramissa perheen, jonka viljelymaat joki oli huuhtonut mennessään. Nyt perheen isä Samad ja äiti Nurjahan asuvat kolmen tyttärensä kanssa toisten maille kyhätyssä majassaan. Henkensä pitimiksi he työskentelevät lähialueen pelloilla tai etsivät satunnaista työtä kaupungista.
"Meillä oli ennen yksi bigha [reilu kymmenen aaria] maata. Viljelimme tomaattia, riisiä ja muita kasviksia. Elämä oli rauhallista ja hyvää. Yhtenä yönä kolme vuotta sitten menetimme kaiken", Nurjahan sanoo.
Ilmiö on yleinen jokien halkomassa Bangladeshissa. Hetkessä viljelykset saattavat kadota, kun vesi syöksyy koko voimallaan maalle. Arvaamatonta joentörmää viljelevät köyhimmät.
Nurjahan kertoo, että perheellä on varaa syödä vain yksi ateria päivässä. Kylän lasten ruumiinrakenteista huomaa, etteivät he saa tarpeeksi ravintoa.
Bangladeshissa vajaa 40 prosenttia maan 160-miljoonaisesta väestöstä on yhtä köyhiä kuin Samad ja Nurjahan. Heidän käytettävissään olevat varat eivät riitä perustarpeiden tyydyttämiseen. Koko maailman väestöstä noin neljännes on vastaavassa tilanteessa.
Samadin ja Nurjahanin tilanne kuulostaa lohduttomalta, mutta silti heidän puheessaan ei ole lannistumisen merkkejä. He haluavat yksinkertaisesti nostaa itsensä takaisin elannon syrjään kiinni.
"Jos joku antaa meille 10 kiloa riisiä, se on pian syöty ja sen jälkeen meillä ei ole mitään. Sen sijaan haluaisimme jotain, jonka avulla voisimme kehittää itsellemme toimeentulon. Esimerkiksi riksan, lehmän tai traktorin", Samad sanoo.
Samadin asenne on looginen. Kukapa ei eläisi mieluummin omillaan kuin toisten almujen varassa. Suomalaisetkin ovat tyytyväisiä työllisyyskursseista, starttirahoista tai opintotuesta silloin kun työtä ei ole tai haluaa keskittyä opintoihin. Lopulta ihmiset haluavat kuitenkin päästä toimeentulon syrjään kiinni.
Samaa tavoittelee kehitysyhteistyö: kestäviä kehitysvaikutuksia niin, että alkusysäyksen jälkeen ihmiset tulisivat toimeen omillaan.
OLLI MOILANEN, 12.9.2011
Kommentit (0)
Jono senegalilaisen pikkukaupan tiskin edessä kasvaa. Myyjä nostelee hyllyiltä dakarilaisen perheenäidin pyytämiä tarvikkeita: yhden patongin, pari pikkuruista yksittäispakattua sulatejuustopalaa, pienen muovipussillisen polttoöljyä ruuanlaittoa varten, samankokoisen pussin jauhoja, yhteen pyykkikertaan riittävän määrän pesupulveria, sipulin, pari perunaa ja tietenkin kaikkeen ruokaan käytettävän maggi-liemikuution. Sen jälkeen kauppias pakkaa tavarat pieniin mustiin muovipusseihin ja ojentaa ne naiselle.
Samanlainen kuvaus "maitokaupassa" käynnistä voisi olla lähes mistä tahansa Saharan etelänpuolisesta Afrikasta. Tosin patonkia, maggi-kuutioita eikä perunaakaan saa kaikkialta. Yhteistä kuitenkin on se, että pikkukaupoista saa kaikkea kappalehintaan tai yhden annoksen pikkupusseissa. Muroja, pastaa tai ruokaöljyä ei myydä suurissa perhepakkauksissa kuin suurimpien kaupunkien supermarketeissa.
Tavalliset afrikkalaiset perheenäidit eivät kuitenkaan aja hyper- tai edes supermarketeihin autoilla ja osta kerralla koko viikon ruokatarpeita. Sen sijaan he piipahtavat näissä kioskin kokoisissa korttelikaupoissa silloin kun tarvitsevat jotain ja ostavat vain juuri sen verran kuin tarvitsevat – ei viikoiksi tai edes päiviksi eteenpäin.
Samanlainen kädestä suuhun -periaate pätee kaikkeen muuhunkin. Kun lapset saavat taskurahaa, he juoksevat lähimmälle kulmakaupalle ostamaan karamellin tai kaksi tai pussillisen mehujäätä. Puhdistettua vettä saa kerta-annoksen kokoisissa parin desilitran muovipusseissa, ja tupakkaakin voi ostaa kadunvarsimyyjiltä kappaleittain. Myöskään kännykän prepaid-liittymään ei tarvitse ostaa kerralla kuin vähintään parin kymmenen eurosentin verran puheaikaa, riittävästi yhteen pikapuheluun.
Suuri osa afrikkalaisista elää pitkälti erilaisilla pikkubisneksillä. Nämä itsenäiset yrittäjät eivät saa kuukausi- tai tuntipalkkaa, ja siksi ostoksiakaan ei suunnitella etukäteen. Päivän ateriat valmistetaan niillä raaka-aineilla, joita tänään on saatavilla ja joihin juuri nyt on varaa. Huomenna on uusi päivä.
Kirjoittaja on vapaa toímittaja, joka lähti lokakuussa 2009 Suomesta kiertämään Afrikan mannerta maa- ja meriteitse ja pelkästään julkisin kulkuneuvoin. Hänen tarkoituksenaan on kiertää Etelä-Afrikan kautta aina Egyptiin asti.
HANNA KOIVISTO, 8.9.2011
Kommentit (2)