Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Nitisevä bussi mutkittelee kapeita vuoristoteitä pitkin, enkä uskalla katsoa alas.
Olemme palaamassa työreissulta pienestä kaupungista vajaa kaksisataa kilometriä Kathmandusta pohjoiseen. Maisema on idyllistä: lumihuippuisia vuoria, vihreän eri sävyssä kylpeviä laaksoja, alhaalla virtaava pieni joki ja siellä täällä asutuksia ja pieniä kylän tapaisia risteysasemia.
Työkaverini osoittaa kauempana häämöttävää kylää ja kertoo kylästä ja sitä ympäröivästä alueesta kertovan paikallisen sanonnan: Kun myyt tyttäresi, saat taloosi uuden katon.
Sanonta on julma, mutta osuva.
Tyttöjen myynti ja salakuljetus on laaja ongelma Nepalissa. Eri kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten arviot vaihtelevat 5 000–15 000 vuosittain salakuljetetun tytön välillä. Suurin osa myydyistä tytöistä päätyy Intian bordelleihin äärettömän huonoihin oloihin vailla toivoa poispääsystä tai mahdollisuutta ansaita rahaa itselleen.
Ihmiskaupan maiden välillä mahdollistaa muun muassa Nepalin ja Intian välillä oleva avoin raja sekä rajavartioinnin heikkous. Vaikka ongelma on tunnustettu, poliittista tahtoa tilanteen parantamiseen ei näytä löytyvän.
Yhtenä suurimmista syistä tyttöjen myynnin ja salakuljetuksen suureen määrään pidetään tietämättömyyttä ja koulutuksen puutetta. Välittäjät etsivät yhä nuorempia tyttöjä maaseudun syrjäkylistä, niitä lapsia ja perheitä, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa ja joiden mahdollisuudet kohentaa omaa elintasoaan ovat vähäiset.
Tytöille ja perheille luvataan tavallisimmin työpaikka Intiasta, kuten tiskaamista hotellissa tai tarjoilua ravintolassa. Luvattu palkka ylittää kaikki tavalliset elinkeinomahdollisuudet Nepalin maaseudulla.
Kuitenkaan tietämättömyys ei ole ainoa syy tyttökauppaan. Osa vanhemmista ja sukulaisista kyllä tietää tai ainakin aavistaa minne tytöt päätyvät. Minne muualle tytöt häviäisivät? Ja kuinka muuten voisi olla paikallista sanontaa myydyistä tyttäristä ja uusista katoista?
Nepal on yhä patriarkaalinen yhteiskunta, jossa tytöillä ei useinkaan ole samaa arvoa kuin pojilla. Erityisesti syrjäkylien kouluttamattomien tyttöjen tulevaisuudella ja hengellä (sillä moni ei Intian bordelleista pääse elävänä pois) ei tunnu olevan kovinkaan suurta hintaa.
Ei aina edes omien vanhempien mielestä.
Kirjoittaja asuu Nepalissa ja työskentelee vapaaehtoisena Suomen ja Nepalin Partion yhteisessä kehityshankkeessa.
TIINA PASANEN, 31.5.2011
Kommentit (0)
Pihapiiri kamerunilaisessa kylässä näyttää vähän ränsistyneeltä. Tiilistä tehdyt neljä taloa peltikattoineen ja vessoineen erottuvat kyllä naapuruston muista asumuksista, mutta vessat eivät toimi ja pihan perälle rakenteilla olevasta ulkohuussista on toistaiseksi valmiina vain kaksi maassa olevaa reikää. Kokkaaminen hoidetaan perinteiseen tapaan ulkotulella.
Ei uskoisi, että tässä perheessä on neljä ulkomailla opiskellutta tohtoria, yksi korkeakoulutettu rehtori ja liuta muita menestyjiä.
Pitkälle aikuisikään ehtineet, ulkomailla ja kaupungeissa elävät lapset lähettävät kyllä säännöllisesti rahaa ja muita tavaroita isälleen ja äideilleen, mutta se ei näy juuri missään.
Yksi talon tyttäristä, ulkomailla jo vuosia opettanut yliopistoprofessori toteaa, että kun kotiin lähettää jotain, on se sitten tavaraa tai rahaa, niillä on tapana kadota johonkin. Talo on aina täynnä ihmisiä, sukulaisia ja tuttavia, ja kulttuuriin kuuluu jakaminen.
Eräs työmarkkinoita ja työläisten asioita tutkiva namibialainen on todennut, että köyhissä yhteisöissä voi olla erittäin raskasta olla menestynyt. Kun kansallista sosiaaliturvaa ei ole, menestyneen odotetaan jakavan omastaan.
"Jos olet rikas ja menestynyt, ympärilläsi on koko ajan monta ihmistä, perheenjäseniä ja naapureita, jotka tarvitsevat jotakin."
Tämä pätee myös kamerunilaisperheeseen. Lasten omalle perheelleen lähetettämät rahat tuntuvat valuvan aina jonnekin. Menestys näkyy kuitenkin laajemmassa yhteisössä.
Lasten palkoilla on muun muassa parannettu kylän terveyskeskusta, maksettu lahjakkaiden lasten koulumaksuja ja orpojen elinkustannuksia sekä tuettu paikallista kirkkoa.
Varmasti myös perheen seuraavalla sukupolvella on aivan erilaiset mahdollisuudet kuin edellisellä. Ainakaan yhdenkään tytön ei tarvitse olla se kaikkien aikojen ensimmäinen tyttö koulussaan. Onnellinen tuntuu olevan myös isä, joka uskalsi muiden epäilyistä huolimatta kouluttaa myös tyttärensä jo vuosikymmeniä sitten.
Nyt on aika nauttia siitä, että perhe on luultavasti kylän merkittävin kehitysorganisaatio. Onko niin väliä sillä, että oma talo on edelleen keskeneräinen.
HANNA KOIVISTO, 24.5.2011
Kommentit (0)
Nicholas D. Kristofer ja Sheryl Wudunn: Half the Sky (2009), suomennos: Puolikas taivasta (Like 2010).
Pulitzer-palkitun kirjoittajapariskunnan miljoonia myydyn kirjan väite on seuraava: 1800-luvun suurin moraalinen haaste oli orjuuden lopettaminen, 1900-luvun puolestaan taistelu totalitarismia vastaan ja tällä vuosisadalla se on kamppailu sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja naisten ja tyttöjen tuhoamisen lopettaminen.
Maailmasta puuttuu miljoonia naisia. Viidenkymmenen viime vuoden aikana naisia ja tyttöjä on kuollut sukupuolensa takia enemmän kuin miehiä viime vuosisadan kaikissa sodissa yhteensä.
Kirjassa puhutaankin suoraan naisten massatuhoamisesta. Se vyöryttää lukijan eteen hengästyttäviä tositarinoita ja lukuja, joita ei voi sivuttaa. Satojatuhansia tyttöjä ja naisia myydään vuosittain seksiorjiksi bordelleihin, satojatuhansia kuolee synnytyksiin, naisia ympärileikataan, raiskataan ja kunniamurhataan.
Miljoonien naisten potentiaali ei pääse esiin yhteiskuntien, tapojen ja kulttuurien rajoitteiden vuoksi.
Kirjan tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa tai lannistaa, päinvastoin. Kirja ei keskity lukuihin tai tilastoihin, vaan sen sanoma on muutoksessa – siinä miten yksittäiset naiset ovat muuttaneet elämäänsä tai auttaneet muita muuttamaan niitä. Kirjassa ei juurikaan käsitellä suuria kansainvälisiä järjestöjä ja heidän kehitysohjelmiaan, vaan huomio on yksittäisten naisten tarinoissa ja ”sosiaalisissa yrittäjissä”.
Useimpia kertomuksia ei ole helppo lukea: ne sisältävät raiskauksia, väkivaltaa, alistamista. Niissä tytöt myydään bordelleihin, naitetaan väkivaltaisille miehille, lukitaan neljän seinän sisälle. Mutta tarinat sisältävät kuitenkin muutoksen ja tytöistä kasvaa naisia, jotka joko pääsevät karkuun, auttavat muita, perustavat oman liikeyrityksen tai kansalaisjärjestön ja nousevat vaikeuksistaan yhteisönsä voimavaroiksi.
Kirja perustelee naisten voimavarojen vapauttamisen ei vain moraalisin vaan myös taloudellisin perustein. Antamalla naisille mahdollisuuden kehittää itseään ja elämäänsä, he kehittävät myös yhteisöjään.
Kirjoittajien mukaan naisten taloudellisen potentiaalin väheksyminen onkin yksi perussyy siihen, miksi useat maat eivät ole onnistuneet nousemaan köyhyydestä. Esimerkkinä naisten taloudellisesta potentiaalista toimivat muun muassa erityisesti naisille kohdistetut mikroluotot, jotka ovat jo nyt onnistuneet nostamaan miljoonia ihmisiä pahimmasta köyhyysloukusta.
Kirja on osa kansainvälisessä kehityspiireissä puhuttua ”girl effect”-ilmiötä. Vaikka suuntaukselle löytyy myös kritiikkiä (kuten se, että suurin vastuu kehityksestä laitetaan tyttöjen niskaan tai että kaikki naiset eivät pysty kirjan kertomuksia vastaaviin uratekoihin), on tyttöefektille myös hyvät perustelut.
Lukuisat tutkimukset ja vuosikymmenien kehitysyhteistyö on osoittanut, että investoimalla tyttöihin ja erityisesti tyttöjen koulutukseen vaikutetaan koko yhteiskunnan ja talouden kehittymiseen. Kaikki hyötyvät, ei vain naiset.
Vaikka kirja sisältääkin asiantuntijoiden haastatteluja ja tutkimustuloksia, se ei yritäkään olla puolueettoman objektiivinen. Se vetoaa ja kutsuu toimintaan, eikä edes yritä peitellä tarkoitusperiään. Päinvastoin, se alleviivaa sanomansa jo ensimmäisessä luvussa.
Toimintaan kutsumisen lisäksi se tarjoaa lukijalle konkreettisia työkaluja muutokseen, niin pieniä kuin suuria askelia.
Kirjoittavat tietävät kyllä, etteivät kaikki lähde kouluttamaan tyttöorpoja Kolkatan slummeihin tai avustamaan synnytysleikkauksia kongolaiseen naisten sairaalaan, mutta he antavat neuvoja, joita kaikki voivat tehdä kymmenessä minuutissa kotikoneensa ääreltä. Pieniä tekoja, mutta suuria jos niitä tekee tarpeeksi monta.
Half the sky on kirja, jota ei voi lukea liikuttumatta, ja se onkin kirjoittajien tarkoitus.
Lue lisää:
TIINA PASANEN, 19.5.2011
Kommentit (0)
Tyyli, kehitysyhteistyö ja identiteetti. Mikä ei kuulu joukkoon?
Väärin, kaikki kuuluvat joukkoon. Vaatevalintojen vihertäminen on kehitysyhteistyötä parhaimmillaan – silloin kun toimijoiden tarkoitusperät ovat kirkkaat, toiminta läpinäkyvää ja mittarit toimivia.
Kun minä ostan Suomessa vaatteen, jonka Track & Trace -koodi kertoo, että se on ommellut tekijä Intiassa, ostoksen vaikutus saattaa olla, että ompelija Intiassa saa perheelleen paremman elannon, lapset pääsevät kouluun ja tarvittaessa lääkäriin. Halpatyötehtaissa työskenteleviä ei välttämättä juuri kotona nähdä, koska työmatkat ovat pitkiä, työvuorot epäinhimillisiä ja palkka ei riitä jatkuvaan matkustamiseen kodin ja tehtaan välillä.
Kulutusvalinnoillaan äänestäviä on kiva kritisoida, ainakin Suomessa. Maahanmuuttokriitikoista on kiva puhua epäilevään sävyyn. Kehitysyhteistötä on ihan tavanomaista epäillä. Poliitikoita nyt ainakin. Missä vaiheessa Suomessa vallitsevaksi keskustelun muodoksi on tullut vikojen hakeminen, sarkastinen piikittely ja asioiden yläpuolelle asettuminen?
Itse ajattelen, että maailma muuttuu juuri sellaiseksi kuin me käytöksellämme ansaitsemme.
Kansainvälinen Made-By-organisaatio on voittoa tavoittelematon toimija, joka auttaa tekstiiliteollisuuden tuottajia löytämään ja kehittämään kestäviä työskentelytapoja sekä luomaan vastuullisia tuotantoketjuja.
Mikä tahansa vaatemerkki, brändi, voi halutessaan liittyä osaksi Made-By-verkostoa, kunhan se sitoutuu tekemään työnsä eettisesti ja ekologisesti. Made-By puolestaan seuraa kehittämillään menetelmillä vaatemerkkien toimintaa. Vaatemerkkien lisäksi Made-By tekee yhteistyötä esimerkiksi puuvillatuottajien, kehräämöjen ja kutomoiden kanssa.
Kansainvälisen työjärjestön ILOn standardien mukaan luotu sertifiointijärjestelmä (Social Accountability 8000) antaa puitteet Made-Byn toiminnalle. Sertifikaatti itsessään perustuu esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimukseen sekä moniin ILOn sopimuksiin. Viesti on: ei lapsityövoimaa, ei pakkotyötä, säällinen palkka, oikeus liittyä esimerkiksi ammattiliittoon, tiukka ei syrjinnälle ja selkeät säännöt työajoille, terveydelle ja turvallisuudelle.
Jos paras tae kehitykselle on talouskasvu, hyvä tapa tukea kehitystä on hankkia tuotteita, joiden alkuperä ei ole tuntematon. Nykyisin tämä on jo kohtalaisen helppoa, kun ekologisten ja eettisesti tuotettujen vaatteiden tarjonta Suomessa kasvaa.
Se, joka asettaa enemmistön valinnat kyseenalaiseksi vain saapumalla markkinoille ja menestymällä, on osunut kultasuoneen – vaikka sitä kuinka tiukasti kutsuttaisiin viherpesuksi, -piipertämiseksi tai vaikka -vaahtoamiseksi.
INKA LEISMA, 17.5.2011
Kommentit (0)
Kävelemme luonnonpuistossa kohti edessä siintävää buddhalaista temppeliä. Maisema on idyllistä: pieniä maalaiskyliä, vihreitä metsiä ja tietenkin Nepalin ylpeydenaihe, kaukana hohtavat lumihuippuiset vuoret. Se suurin syy miksi turistit saapuvat maahan.
Ainoa, mikä pilaa maiseman, on roskakasat reitin varrella.
Sama toistuu Nepalissa lähes joka paikassa. Teiden varsilla, koulujen pihoilla, kauppojen edessä. Roskia, roskia jokapuolella. Niitä heitetään maahan kävellessä, autojen ja bussien ikkunoista, ja niitä eivät tiputtele pelkästään lapset ja nuoret, vaan myös aikuiset ja vanhat ihmiset. Roskaaminen ei näe sukupolvi- tai kastijakoja.
Turistit ja maassa asuvat ulkomaalaiset ovat yleensä järkyttyneitä, eikä näkyyn totu helpolla. Eivätkö paikalliset näe roskien määrää? Eikö heitä vaivaa pihallaan olevat roskakasat? Eikö kouluja arvosteta sen vertaa, että niiden pihamaat haluttaisiin pitää puhtaina?
Roskaaminen on toki tuttua monessa kehitysmaassa ja sama kuvio toistuu niin Aasiassa, Afrikassa kuin Latinalaisessa Amerikassakin, eikä Eurooppakaan aina pääse puhtain paperein läpi.
Nepalin luonto on kuitenkin maan suurin matkailuvaltti. Onhan täällä meditaatiokeskuksia, tuhansia temppeleitä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta se suurin syy on kuitenkin nuo kaukana kiintävät valkoiset vuoret ja luonto niiden ympärille.
Ilman Sagarmathaa (”taivaan otsaa”) tänne ei tultaisi. Jos luonto pilataan, kuinka kauan maailman korkein vuori vetää ihmisiä puoleensa?
Kuitenkaan turistien miellyttäminen ei saisi olla ainoa syy, miksi ympäristökasvatukseen tai kierrätykseen pitäisi panostaa. Se voi olla yksi syistä, mutta ympäristöprojektien aloittaminen pitäisi tulla paikallisten halusta huolehtia omasta ympäristöstään ja varmistaa, että myös seuraavat sukupolvet voivat sekä nauttia että hyötyä siitä.
Kavereiden kanssa pohdimme kerta toisensa jälkeen, johtuuko roskaaminen siitä, että se on vain tapa eikä näytä samalta paikallisten silmissä. Kun ongelmia on niin paljon muitakin, ehkä ympäristönsuojelu ei ole ensimmäisenä mielessä. Jos yhteiskunta ei tue roskien keräämistä saati kierrätystä, ihmiset eivät ehkä näe merkitystä omien roskien keräämisellä. Jos kaupunki ei järjestä tarpeeksi roskakoreja, minne muualle roskat tippuisivat kuin katujen varsille, koulujen pihoille tai luonnon keskelle.
Mistä aloittaa? Roskakoreista, valistuskampanjoista, kaatopaikoista?
Kirjoittaja asuu parhaillaan Nepalissa ja työskentelee vapaaehtoisena Suomen ja Nepalin Partion yhteisessä kehityshankkeessa.
TIINA PASANEN, 10.5.2011
Kommentit (1)
Afrikkalaisten elokuvien festivaali HAFF saapuu Helsinkiin toista kertaa. Tämän vuoden teemana ovat naisten äänet. Näitä ääniä kuullaan myös muualla Suomessa toukokuun aikana.
Runsaan viidentoista elokuvan ja dokumentin joukosta nousee esiin kaksi hyvin erilaista naistarinaa: marokkolaisessa nykyelokuvassa kaksi naiskohtaloa kietoutuu yhteen ja kamerunilais-brittiläisessä dokumentissa lakinaiset puolustavat naisia ja tyttöjä.
Pegase ei päästä katsojaansa helpolla. Psykologisesti jännittynyt elokuva tempaa mukaansa intensiteetillä, joka toimii ainakin kokeneempaan katsojaan. Tarina on huikea. Kyläpäällikkö tekee ainoasta lapsestaan – tytöstä – hevosratsastajapojan.
Psykiatri Zineb saa potilaakseen täysin sulkeutuneen ja pelokkaan raskaana olevan nuoren naisen.
Hevosratsastaja Rihanan ja Zinebin tarinat kulkevat rinnan. Ne kertovat ankaran ja pettyneen kyläpäällikön ja hänen pienen kylänsä ahdistuksesta, johon kuuluu valheita ja kuvitelmaa. Kyläpäällikön perheessään rukoillaan hevosjumalaa.
Totuuden kaivaminen johdattaa Zinebin keskelle asioita, joita hän yrittää ymmärtää pelastaakseen potilaansa ahdistuksilta.
Kuvaus on kaunista, mutta tarina on hyvin raskas. Osittain kerronasta löytyy unenomaista haaveilua paremmasta. Tämän tarinan uskon koskettavan niitä katsojia, joilla on halu ymmärtää pohjoisafrikkalaista maailmaa menneisyyden ja nykyisyyden haasteissa.
Sisters in Law, eli lakisiskot, vie katsojan keskelle tragikoomisia tilanteita, joissa aviomiehet hakevat laillisia avio-oikeuksiaan, vaikka he ovat rikkoneet lakia kurittaessaan vaimojaan. Niin myös lapsia raiskanneet ja pahoinpidelleet ovat huvittavan yksinkertaisia puolustuksessaan.
Dokumenttielokuva on jo muutaman vuoden vanha mutta ajaton omassa teemassaan. Harvoin pääsee näin lähelle pieniä oikeudenistuntoja, jossa syylliset vetoavat inhimilliseen tietämättömyyteensä siitä, että ovat tehneet väärin.
Sisters in Law on saanut taltioitua Afrikan mantereelta jotain sellaista, mikä olisi taatusti mahdotonta Euroopassa. Lakinaiset vievät tapauksiaan sellaisella intensiteetillä ja varmuudella, että hyssyttelylle ei ole tilaa.
Tämä dokumentti kestää parikin katsomiskertaa ja voi saada katsojan nauramaan, vaikka oikeat surun kyyneleet ovat melkein silmässä. Ohjaajille voi sanoa kiitokseksi, että ovat saaneet kuvattua oikeudenistunnot varsin aidon ja teeskentelemättömän todellisina.
Naisohjaajien ja -näyttelijöiden työtä kumartavalla festivaalilla ei välttämättä näe teknisesti korkeatasoisia elokuvia. Sen sijaan tarinat ovat herkkiä, moniulotteisia ja usein myös ilman varsinaista loppuratkaisua. Kun elokuva päättyy, tarinat elävät sen jälkeen vielä omaa elämäänsä.
Suosittelen festivaalielokuvia uteliaille ja ennakkoluulottomille elokuvanharrastajille.
EEVA SUHONEN, 9.5.2011
Kommentit (0)
Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot – 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa. Siltala 2010.
Vaikka Pjongjangin akvaariot on alun perin julkaistu jo yli 10 vuotta sitten, se on edelleen erittäin ajankohtainen teos.
Kirja riipaisee lukijaa kylmällä kerronnallaan Pohjois-Korean eräästä tunnetuimmasta vankileiristä nimeltään Yodok. Vankileirin, eli gulagin, tarkoitus on tässä stalinistisessa valtiossa korjata kansalaistensa virheellisiä poliittisia näkemyksiä.
Vääränlaiset poliittiset näkemykset eivät vain lienny tai parannu leirillä – ne tuhotaan.
Kirja on uraauurtava, ja suomentaja Lotta Toivanen on onnistunut loistavasti säilyttämään koreankielisten ilmausten alkuperäisyyden sekä löytänyt suomen kielestä useita hyviä vastineita korealaisille sananparsille. Kerrontatyyliltään ja keskiosien rakenteeltaan kirja muistuttaa kovasti Alexander SolženitsyninIvan Denisovitšin päivää.
Vankileirille joutuminen on yksi kauheimmista ja järkyttävimmistä nykyihmisen kokemista vääryyksistä, joita tapahtuu vielä tänäkin päivänä laajassa mittakaavassa Pohjois-Koreassa. Kang Chol-hwan kertoo kirjassaan näistä vääryyksistä.
Kang on selviytyjä, joka on uskomattomalla tavalla päässyt Kiinan kautta Etelä-Koreaan sitä tuttua reittiä, jota moni muukin loikkari nykyään käyttää. Kangin saapuessa Etelä-Koreaan loikkareita oli vain muutamia satoja. Nykyään Etelä-Koreassa asuu jo yli 20 000 pohjoiskorealaista loikkaria.
Kang on harvinainen loikkari siinä mielessä, että hän loikkasi poliittisista syistä – ei nälänhädän takia. Hänen mielensä oli muokkautunut vankileirillä aivan päinvastaiseksi kuin Kim Jong-ilin ja Kim Il-sungin hallinto oli tarkoittanut. Karu ja kylmä leiri pani pienen pojan aatteisiin kapinoinnin siemenen, joka kasvoi myöhemmin puuksi.
Amnesty Internationalin toukokuussa 2011 julkaistun raportin mukaan Pohjois-Koreassa on tällä hetkellä noin 200 000 poliittista vankia.
Leirien olosuhteet ovat karmaisevat. Ruoka on yksipuolista, vaatteita ei ole kylmien talvien varalle, vangeille pakkosyötetään poliittista propagandaa, vankeja teloitetaan ja kidutetaan säännöllisesti. Muut vangit joutuvat katselemaan kun toisia kidutetaan ja tapetaan.
Leirille voi joutua niinkin pienestä rikkeestä kuin eteläkorealaisen radioaseman kuuntelusta.
Kirjaa ei ole kirjoitettu turhan takia. Pohjois-Korean vankileirien tilanne on saanut kansainvälistä huomiota kirjan julkaisun jälkeen ja nykyään satelliittikuvia leireistä ilmestyy aika ajoin, jopa Suomen mediassa. Ihmisoikeusjärjestöt kiinnittävät leireihin yhä enemmän huomiota, ja aina niin tärkeä kristillinen yhteisö Etelä-Koreassa on työskennellyt voimakkaammin ihmisoikeuksien puolesta.
Kirjoittaja on työelämävalmennettava ulkoministeriön Aasian ja Oseanian yksikössä.
MATTI TERVO, 5.5.2011
Kommentit (0)
Sivu 1/2