Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Aleksandrian ja Kairon välisellä aavikkotieksi kutsutulla moottoritiellä autoilijoille on nykyään tarjolla taukopaikkojen lisäksi myös aseita. Tien varrella on lukuisia keppejä, pamppuja ja raippoja myyviä kauppiaita. Autoilijat aseistautuvat erityisesti hiljaisempien tieosuuksien ja öisen matkanteon turvaamiseksi. Myös tuliaseita on tarjolla, mutta niiden kauppaa käydään vähemmän avoimesti.
Rikollisuuden lisääntymisestä vallankumouksen jälkeen ei ole vielä tilastoja, mutta väkivaltarikoksia, erityisesti ryöstöjä, tapahtuu enemmän kuin presidentti Mubarakin aikana. Monet egyptiläiset haikailevatkin takaisin Mubarakin aikaan, jolloin pelkoa ryöstetyksi tulemisesta vaikkapa maantiellä ei juuri ollut.
Egyptin vankiloista vapautui ja vapautettiin tammikuun lopussa kymmeniä tuhansia vankeja ja jopa 35 000 vankia on yhä vapaalla. Rikollisuuden lisääntymiseen on vaikuttanut myös se, ettei poliisi ole Egyptissä edelleenkään läsnä samassa vahvuudessa kuin aikaisemmin.
Vaikka Egyptissä köyhien ja rikkaiden välillä on huima kuilu, maa oli rikollisuuden osalta aiemmin lähes paratiisi. Moneen Afrikan maahan verrattuna Egypti on edelleen äärimmäisen turvallinen maa.
Turvallisuuskysymykset kuitenkin mietityttävät monia, erityisesti varakkaamman yläluokan edustajia. Presidentti Anwar Sadatin lapsenlapsen kidnappaus maaliskuussa sai monet vanhemmat tehostamaan lastensa koulukuljetusten turvallisuutta.
Köyhempääkin kansanosaa turvallisuus askarruttaa. Jopa 40 prosenttia egyptiläisistä elää köyhyysrajalla ja vallankumouksen jälkimainingit ovat heikentäneet lähes jokaisen taloudellista tilannetta. Egyptiläisten valtaosalla ei ole varaa vartijoihin tai tuliaseisiin ja heidän turvallisuutensa lepää keppien, pamppujen ja Jumalan huolenpitoon luottamisen varassa.
PÄIVI ARVONEN, 26.4.2011
Kommentit (0)
Eteläbeniniläisissä kylissä osataan totisesti hyödyntää palmua. Puusta ei jää käyttämättä juuri mitään.
Ensimmäiseksi kylään saapuessa huomio kiinnittyy paikalliseen ”tislaamoon” – kaksi tynnyriä, muutama putki ja kanisteri – jossa valmistetaan Beninin kansallisjuomaa, sodabia, eli palmuviinaa. Viina valmistetaan käyttämällä palmusta saatavaa nestettä.
Lasillinen sodabia kuuluu erottamattomana osana tärkeisiin tilanteisiin ja rituaaleihin. Paitsi viinaa palmusta valmistetaan myös palmuviiniä.
Palmun kauniin oransseja, öljyisiä, kuituisia hedelmiä voi pureskella sellaisenaankin, mutta niiden pääasiallinen käyttötarkoitus on niistä valmistettava ruokaöljy. Sitä käytetään ruokaöljynä niin paistamiseen kuin salaatteihinkin. Hedelmät murskataan perinteisellä tavalla isossa sammiossa polkemalla. Kuten oliiviöljyä, myös palmuöljyä käytetään paitsi ruuanlaittoon, hajustettuna myös ihonhoitoon.
Öljyn lisäksi hedelmistä tehdään saippuaa. Ja kun hedelmä on muuten loppuun hyödynnetty, siitä jäävä kuitu kuivataan kakkaroiksi, joita käytetään polttopuina.
Puuosat käytetään erityisesti veneiden rakennukseen, ja lehdistä ja lehtiruo’oista tehdään majojen kattoja ja niistä punotaan erikokoisia koreja kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin.
Elanto koko kylälle
Paitsi oman kylän tarpeisiin, kaikkea palmusta saatavaa valmistetaan myös myyntiin. Markkinapäivinä naiset keräävät korinsa ja öljynsä ja lähtevät torille myymään tuotteitaan. Öljy pakataan tyhjiin käytettyihin vesipulloihin, jotka ovat rahanarvoista tavaraa.
Kylässä vierailua seuraavana päivänä meninkin paikalliselle torille tyhjien vesipullojen kanssa. Olimme sopineet, että jos vien naisille tyhjiä pulloja, saan vastineeksi pullollisen palmuöljyä mukaani. Näin tapahtuikin. Pullollinen paksuhkoa, kauniin punaista öljyä odottaa käyttöä.
Palmunviljely on kestävää, ekologista kehitystä parhaimmillaan. Sankka viljelmä, jossa kasvaa erikokoisia palmuja, varmistanee tulevaisuudessakin kyläläisten toimeentulon.
JOHANNA LATVALA, 21.4.2011
Kommentit (0)
Olemme matkalla syrjäiseen kamerunilaiskylään ja yrittäneet soittaa isännällemme. Lopulta puhelimeen vastaa aivan vieras ihminen, joka lupaa kyllä etsiä isäntämme ja jättää viestin.
Käy ilmi, ettei kyseessä olekaan isäntämme oma numero, vaan 6 000 asukkaan kylän yleisöpuhelin, yhden miehen kännykkäbisnes. Sitä hän pyörittää erään talon seinustalla, joka on koko kylän ainoa paikka, jossa kännykässä on kenttää.
Lankaverkkoa tänne asti ei ole koskaan rakennettu.
Tällainen ehkä vastaa monen kuvitelmaa Afrikasta, mutta todellisuus on yleensä aivan toinen. Lähes kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa voi valita useamman eri teleoperaattorin väliltä. Monissa kylissäkin lähes kaikilla on kännykkä ja puheaikaa tarjotaan kaikissa kulmakioskeissa, vaikka kuuluvuutta olisi vain yhdelle operaattorille.
Harhakuva telekommunikaation harvinaisuudesta Afrikassa murtuu viimeistään silloin, kun täyteen ahdetun puskataksin matkustajat alkavat kaivaa kännyköitään lähestyttäessä määräasemaa. Yhtäkkiä puhelimia löytyy lähes jokaiselta monin kappalein, sillä operaattorit tarjoavat halvempia puheluja omien liittymiensä välillä ja moni haluaa pitää varmuuden vuoksi kaikki liittymät.
Jos uudelta kysyy tuttavalta puhelinnumeroa, hän luultavasti tarjoaa kahta tai kolmea eri numeroa, yhtä jokaista operaattoria kohti. Niitä, jotka omistavat vain yhden numeron pidetään omituisina, ja jos kännykkää ei ole ollenkaan, se on jo aivan pöyristyttävää.
Kännykän omistaminen ei ole edes rahasta kiinni, sillä tarjolla on halpoja puhelinmalleja ja prepaid-liittymiin voi ostaa puheaikaa vain alle puolen euron arvoisissa kertasummissa. Kuukausittain laskutettavia liittymiä ei juuri olekaan.
Kun vihdoin saamme yhteyden isäntäämme ja hän näyttää meille kotikyläänsä, yksi tärkeimmistä nähtävyyksistä on kylän laidalle nouseva antenni, joka tuo kuuluvuuden koko kylään. Sen jälkeen tässäkin kylässä jokaisesta mökistä löytyy varmasti vähintään yksi puhelin.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 19.4.2011
Kommentit (3)
Parisoula Lampsos & Lena Katarina Swanberg: Bagdadin prinsessa. Elämäni Saddamin kanssa. Otava 2011.
Arabimaiden kansannousuissa eräänä tärkeänä teemana on ollut yksinvaltaisesta hallintatavasta eroon pääsy. Siinä mielessä Parisoula Lampsoksen elämäkerta on ajankohtaista luettavaa.
Lampsos tapasi Saddam Husseinin 16-vuotiaana – ei sattumalta, kuten hän ensin kuvitteli, vaan Saddamin apulaisten järjestämänä. Kreikkalaisen, Irakiin asettuneen varakkaan perheen tyttären viaton ja suojeltu elämä muuttui Husseinin tapaamisen myötä pelottavaksi ja arvaamattomaksi jännitysnäytelmäksi.
Heidän suhteensa kesti yli 30 vuotta, jonka aikana Saddam Hussein ohjaili Lampsoksen elämään monia yllättäviä käänteitä.
Kirjassa on kolme tasoa: erittäin rikkaan eliitin ylellisyyttä pursuava elämä, rakastavaisten intohimoinen suhde ja diktaattorin hallitsemassa maassa eläminen. Keskityn tässä arviossa diktatuuriin ja sen seurauksiin.
Lampsos kertoo hirvittäviä tarinoita Saddam Husseinin Irakista. Kuka vain saatettiin tappaa, mistä tahansa syystä. Husseinin lähipiiri raiskasi lukuisia parempienkin piirien tyttöjä, ja ne harvat, jotka uskalsivat sanoa asiasta jotain, tapettiin. Lampsos kuvailee kidutuskammioita, joiden kattoihin asennettuihin tuulettimiin uhrit kiinnitettiin ja heitä pyöritettiin niissä, kunnes nämä joko kuolivat tai raajat irtosivat.
Ihmisiä ”vain katosi”, eikä kukaan uskaltanut puhua asioista edes tuttavapiirissä, ettei itse olisi päätynyt seuraavaksi uhriksi.
Saddam Hussein julmuudesta kertoo ehkä parhaiten se, että hän käski sukunsa nuorten miesten tappaa tyttärensä aviomiehen (jonka lojaaliutta epäili), kääriä hänen päättömän ruumiinsa kankaaseen ja viemään sen tyttärensä etuovelle. Tämän tehtyään hän kielsi osoittamasta minkäänlaista surua tapahtuman johdosta.
Lampsoksen kertomuksesta käy ilmi, että vaikka hän oli intohimoisen hullaantunut Saddamiin, suhteessa oli hänen puoleltaan kyse vähintään yhtä paljon pelosta ja halusta olla suututtamatta Saddamia, ettei omalle perheelle ja lapsille kävisi huonosti.
Tai vielä huonommin kuin oli jo käynyt. Olivathan Saddamin pojan henkivartijat pahoinpidelleet hänet, Saddamin poika oli raiskannut hänen teini-ikäisen tyttärensä ja Saddam oli takavarikoinut Lampsoksen aviomiehen omaisuuden ja junaillut hänet pois kuvioista.
On täysin mahdotonta ymmärtää Parisoula Lampsoksen tilannetta tai ylipäätään elämää diktatuurissa. Välillä häntä kohtaan tuntee myötätuntoa, ja ymmärtää, ettei hänellä ollut juuri valinnanvaraa. Diktaattori ottaa kenet haluaa, ja jos tämä kieltäytyy, seurauksena on kuolema.
Välillä taas tuntuu siltä, että nainen oli opportunisti, joka halusi kuulua valtaeliittiin ja jatkaa luksuselämää Saddamin ylellisten lahjojen turvin silloinkin, kun suurin osa maan ihmisistä eli puutteessa.
Kirjan toimittanut Lena Katarina Swanberg kertoo esipuheessaan kysyneensä Lampsokselta useita kertoja, miksi tämä teki mitä teki. Tämä vastasi: ”Minä halusin elää.” Ja kun Lampsos ymmärsi, ettei säilyisi enää kauan hengissä, koska tiesi liikaa, hän karkasi peitetyn henkilöllisyyden, avuliaiden ihmisten ja muutaman onnenkantamoisen turvin ulos maasta. Nykyään hän elää Ruotsissa.
Parisoula Lampsoksen vastauksen täytynee riittää muillekin, jotka ehkä jäävät minun tavoin miettimään naisen perimmäisiä motiiveja ja vilpittömyyttä.
JOHANNA LATVALA, 13.4.2011
Kommentit (0)
YLEn kuvausryhmä tuli tekemään dokumenttia sambasta ja karnevaaleista Rio de Janeiroon. Veimme heidät tutustumaan paikalliseen ompelimoon, joka tekee esiintymispukuja sadoille tanssijoille. Tilaajat ovat sekä isoja varakkaita että pienempiä ja vaatimattomampia sambakouluja.
Ompelimon johtaja Jaciara kertoi värikästä historiaansa. Hän aloitti ompelijana jo viitisenkymmentä vuotta sitten vaatimattomalla palkalla. Eräänä päivänä 1960-luvulla hän sai kutsun tulla hommiin sambakarnevaaliasuja tekemään urakkapalkalla.
Jaciara huomasi tienanneensa karnevaalikeikallaan enemmän kuin muuten koko vuotena. Siitä alkoi elämäntehtäväksi muodostunut taival karnevaaliräätälinä.
Karnevaaliasujen valmistus on monivaiheista ja siinä hyödynnetään kumppanuuksia. Jaciaran ompelimossa kankaat leikataan ja saumat ommellaan. Viereisessä seinän takana olevassa pajassa kiinnitetään koristeet, jalokivet, höyhenet ja muut. Lopputuloksena on upea, säihkyvä asu.
Vuosien varrella Jaciara on tehnyt työtä kuuluisien carnevalescojen, eli karnevaaliarkkitehtien kanssa. Nyt hän voi jo itse päättää keiden suunnittelijoiden kanssa työskentelee. Jaciara pitää nimenomaan nuorista taiteilijoista, koska heillä on tuoretta näkemystä, innovatiivisuutta ja rohkeutta.
Jaciaran tytär Wandreia on nyt ottamassa äitinsä perintönä ohjaksia ompelimossa, mutta Jaciara ei vielä ole luopunut työn teosta, kaikkea muuta. Hän asuu ompelimon takahuoneessa ja kertoo, että viimeksi kaksi kuukautta sitten kävi omassa kodissaan, silloinkin vain kääntymässä. Hurtti huumori auttaa jaksamaan halki vuosikymmenten. Jaciara kertoi, että jos alkaisi kertoa kaikkia vuosien varrella kuulemiaan juttuja, siinä kuluisi paljon olutta, paljon tupakkia ja paljon naurua!
Jaciaran ja Wandreian ompelimo on yksi sadoista riolaisista ompelimoista. Pelkästään sambakouluja on noin 80 ja isommissa sambakouluissa karnevaalit tarkoittavat jopa 5 000 puvun valmistusta vuosittain. Se työllistää jo monta pientä ompelimoa. Ja antaa elannon monelle koko vuodeksi.
SAMI KONTOLA , 11.4.2011
Kommentit (0)
Egyptin matkailualalla maaliskuu on yleensä vuoden huippusesonki. Nyt normaalisti suositut lomakohteet ovat olleet lähes tyhjillään helmi- ja maaliskuun ajan. Suositussa Punaisenmeren rantalomakohteessa Sharm el Sheikhissä matkailijoita oli maaliskuussa vain viidennes normaalista. Tunnelma riehakkaassa lomakohteessa oli selkeästi surullinen ja apea.
Matkailu on Egyptin valtion tärkein tulonlähde Suezin kanavamaksujen ja ulkomailla työskentelevien egyptiläisten kotiin lähettämien rahojen ohella. Kansannousun ja vallankumouksen aiheuttama menetys Egyptin matkailuelinkeinolle on arvioitu olevan lähes puolitoista miljardia euroa. Jopa 70 prosenttia Egyptin matkailutuloista tulee Punaisenmeren kohteiden tilauslentomatkoista.
Hotellit ja matkatoimistot ovat irtosanoneet henkilökuntaa ja monen pienyrittäjän tilipussi on ollut täysin tyhjä. Nykyinen tilanne merkitsee monille katastrofia, koska pienipalkkaisten egyptiläisten tulot eivät riitä säästämiseen ja monessa perheessä eletään kädestä suuhun. Kun matkailijoita ei ole, pienyrittäjillä ei ole tuloja ja perheillä ei ole rahaa.
Hyvin ansaitsevilla ja varakkailla egyptiläisillä on kuitenkin riittänyt myötätuntoa turismikadosta kärsiviä matkailuyrittäjiä kohtaan ja esimerkiksi vuokranantajat ovat antaneet kauppiaille liikehuoneistojen vuokrista alennusta.
Egyptiläiset tuntuvat kuitenkin surun ja välillä suoranaisen epätoivonkin keskellä perusluonteensa mukaisesti uskovan parempaan tulevaisuuteen. Syksyllä alkavasta talvisesongista odotetaan lähes normaalia.
Kesäkuukausista selviäminen on monille iso kysymysmerkki, sillä toivoa tai luottamusta parempaan huomiseen ei voi syödä eikä niillä voi maksaa lasten koulumaksuja tai sähkö- ja kaasulaskuja.
PÄIVI ARVONEN, 7.4.2011
Kommentit (0)
Pystymme puhumaan paikallisten kavereideni kanssa lähes kaikesta, mutta kun edes vihjaisen seksuaalivähemmistöistä, keskustelu kuivuu kasaan samantien.
Tähän ei olla vielä valmiita.
Seksuaalivähemmistöt ja heidän oikeutensa ovat hämmentävä aihe Nepalissa. Naisten ja miesten perinteisiä rooleja sekoittava käyttäytyminen on erityisesti vanhemmalle sukupolvelle pelottavaa ja uhkaavaa. Kun kaikkein tärkeintä on saada lapset hyviin naimisiin, ei rajoja rikkovaa käyttäytymistä useinkaan hyväksytä.
Seksuaalivähemmistöjen edustajat joutuvatkin lähes poikkeuksetta jättämään kotiseutunsa ja perheensä ja kokevat syrjintää niin työpaikoilla kuin muuallakin yhteiskunnassa.
Onneksi myönteistäkin kehitystä on liikkeellä.
Korkein oikeus päätti vuonna 2007, ettei homoseksuaalisuus ole enää rikos ja että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat luonnollisia ihmisiä ja heillä on täydet kansalaisoikeudet.
Maassa on toiminut jo 10 vuoden ajan seksuaalivähemmistöjen yhteinen järjestö nimeltä Blue Diamond Society, jonka perustaja Sunil Babu Pant on yksi Nepalin harvoista julkisesti homoseksuaaliksi tunnustautuneista. Järjestö aloitti HIV/AIDS-tietoisuutta lisäävänä järjestönä, mutta laajensi toimintaansa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien edistämiseen.
Nyt järjestöllä on toimistoja ympäri maata ja se järjestää kampanjoita ja tapahtumia sekä tarjoaa tietoa, tukea – ja usein myös ihan konkreettista turvaa.
Ensimmäinen pride-paraati järjestettiin maan pääkaupungissa Kathmandussa keväällä 2010 ja ensimmäinen kahden miehen välinen avioliittoseremonia viime syksynä. Liitto solmittiin tosin kahden ulkomaalaisen kesken, eikä se ollut maan lakien mukaan virallinen, mutta kuitenkin pappien hyväksymä ja siunaama.
Uuteen (toivottavasti jo tämän vuoden puolella valmistuvaan) perustuslakiin kohdistuu myös paljon odotuksia seksuaalivähemmistöjen oikeuksien suhteen. Varmuutta ei tietenkään ole, mutta puhutaan että uusi laki ei pelkästään turvaisi vähemmistöjen oikeuksia vaan myös sallisi samaa sukupuolta olevien avioliitot.
Vaikka saattaakin kestää vuosia ennen kuin asenteet ovat samalla tasolla uuden lain kanssa, laki on kuitenkin yksi askel kohti muutosta, minkä turvin väärinkäytöksiin ja ihmisoikeusloukkauksiin voitaisiin puuttua.
Voisiko olla, että Nepalin kaltainen hyvinkin patriarkaalinen ja hierarkkinen yhteiskunta on jo tänä vuonna seksuaalivähemmistöjen lainsäädännössä yksi Aasian edistyksellisimmistä maista?
TIINA PASANEN, 5.4.2011
Kommentit (0)
Sivu 1/2