Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Halpatyö ei ole vain riistoa. Kysynnän ja tarjonnan kohdatessa ilmiössä on myös selviä positiivisia puolia.
Bangladesh on halpatyön suurvalta: maassa valmistetaan muun muassa vaatteita (halvalla) ja teetetään it-työtä alihankintana (halvemmalla kuin Intiassa). Lisäksi suuri joukko bangladeshilaisia työskentelee ulkomailla halpatyövoimana – taksikuskeina, siivoojina, tarjoilijoina Persianlahdella, Euroopassa, Yhdysvalloissa.
Tiedostavan länsimaalaisen näkemys kaikesta tästä on – väittäisin – aika yksipuolisen negatiivinen: työskentelyolosuhteet ja oikeusturva ovat heikkoja, lapsityötä käytetään, joissain tapauksissa halpatyön takaa löytyy jopa orjuutta.
Tätä kaikkea varmasti on, mutta ilmiössä on kuitenkin myös selviä positiivisia puolia silloin, kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat.
Dubaissa bangladeshilainen taksikuski kertoi tienaavansa keskimäärin reilut 600 euroa kuukaudessa. Dubai on toki kallis kaupunki, mutta jos hän pystyy lähettämään summasta edes puolet perheelleen kotimaahansa, se vastaa jo useamman henkilön palkkaa. Silti dubailaiselle työnantajalle bangladeshilainen työntekijä on halpa.
Bhutanissa taas intialaiset tietyöntekijät kertoivat tyytyväisenä tienaavansa 4 500 rupiaa (noin 65 euroa) kuukaudessa, kun kotona Länsi-Bengalin osavaltiossa Bhutanin rajan tuntumassa tienestit jäävät 3 000 rupiaan.
”Ja kaikki on säästöä, kun työnantaja tarjoaa majoituksen ja ruoan”, Etwaksi esittäytynyt mies sanoi.
Thimphussa hotellin saunassa tapasin rakennuttajan, joka kertoi työllistävänsä 150 intialaista työmaillaan. Hänen mukaansa bhutanilaisten palkkaaminen tulisi kaksi kertaa kalliimmaksi. Intialaisille puoletkin bhutanilaisen duunarin palkasta on paljon.
Ulkomailla työskentelevät kansalaiset ovat varsin merkittäviä monen maan kansantaloudelle. Bangladeshiin virtasi Maailmanpankin tilastojen mukaan ulkomailla työskentelevien lähettämää rahaa reilu 10 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuonna 2009. Se muodosti 12 prosenttia Bangladeshin bruttokansantuotteesta.
Vertailun vuoksi: Bangladesh vastaanotti samana vuonna virallista kehitysapua noin 1,2 miljardia dollaria.
Intiassa luvut eivät ole yhtä dramaattisia, mutta ilmiö on silti merkittävä. Parin viikon takaisen Economistin mukaan intialaisia on ulkomailla töissä noin 22 miljoonaa.
Oleellinen kysymys lienee, saako tämä taloudellinen toimeliaisuus aikaan kehitystä vai jäävätkö Etelä-Aasian köyhät maat junnaamaan loputtomaan halpatyön kierteeseen.
OLLI MOILANEN, 29.12.2011
Kommentit (3)
Miten globaali politiikka muuttuisi, jos käsityksemme ”vallasta” siirtyisi turvallisuushakuisuudesta yhteisöllisyyteen tähtäävään toimintaan? pohtii Oscar Guardiola-Rivera teoksessaan What If Latin America Ruled the World?
Joulukuun puolessavälissä Miamin kansainvälisen lentokentän käytävillä kaikuu useilla eri aksenteilla puhuttu espanja.
Kenttä on yksi maailman vilkkaimmista. Sen kautta matkustaa vuosittain lähes 17 miljoonaa ihmistä. Melko suuri osa lennoista suuntautuu Latinalaiseen Amerikkaan.
Miamia kuulee ajoittain leikkisästi kutsuttavan Latinalaisen Amerikan pääkaupungiksi. Kaupungissa asuu paljon nimenomaan Latinalaisesta Amerikasta saapuneita siirtolaisia, jotka erityisesti joulun aikaan suuntaavat kotimaahansa. Lentokentän kautta virtaa matkustajien lisäksi myös valtava määrä tuliaisia, joita Yhdysvalloissa työskentelevät kuljettavat kotimaahan jääneelle perheelleen.
Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevat muodostavat nykyään Yhdysvaltojen suurimman vähemmistöryhmän. Maan toisiksi suurimman osavaltion Texasin alueella asukkaiden enemmistö on taustaltaan latinalaisamerikkalaisia. Silti juuri latinalaisamerikkalaistaustaiset asukkaat ovat usein huonosti huomioituja niin osavaltion terveydenhuollossa kuin koulutusjärjestelmässäkin.
käsittelee teoksessaan What If Latin America Ruled the World? How the South Will Take the North Into the 22nd Century latinalaisamerikkalaisten ja Latinalaisen Amerikan asemaa. Hän pureutuu myös siirtolaiskysymykseen.
Oscar Guardiola-Rivera
Guardiola-Rivera huomauttaa, että Yhdysvaltain tulevaisuus on pitkälti latinalaisamerikkalaistaustaisten käsissä.
Latinalaisamerikkalaiset nähdään usein halpana työvoimana tai ongelmia tuovina laittomina siirtolaisina. Myös latinalaisamerikkalainen politiikka aiheuttaa melko negatiivisia mielikuvia: maailmanpolitiikan näyttämöllä alueen politiikka näyttäytyy populistisena ja vasemmistolaisena, ja henkilöityy usein Hugo Chávezin puheisiin. Monelle se tuo mieleen myös diktatuurit ja korruption.
Guardiola-Rivera patistaa lukijaa näkemään latinalaisamerikkalaisen poliittisen ja kulttuuriperinteen uudesta näkökulmasta. Hän nostaa esiin nykykeskusteluissa usein unohtuvan Latinalaisen Amerikan alkuperäiskulttuureihin kuuluvan yhteisöllisyyden.
Filosofit ja poliittiset teoreetikot ovat pitkään vannoneet hallitusten nousseen tarpeesta puolustautua ulkoisia uhkia vastaan.
Latinalaisen Amerikan alkuperäiskulttuureja tutkineiden arkeologien ja antropologien viimeaikaiset löydökset kuitenkin todistavat päinvastaista: monet alueen hallinnoista näyttävät aikoinaan syntyneen yhteisestä sosiaalisesta halusta suojella, jakaa ja ylläpitää yhteisiksi ja julkisiksi koettuja luonnonvaroja.
Guardiola-Riveran mukaan maailmalla olisikin opittavaa Latinalaiselta Amerikalta. Hän määrittelee uudelleen myös vallan käsitettä: kirja herättää pohtimaan, minkälaista yhteisöllisiin arvoihin ja normeihin perustuva valta olisi. Miten globaali politiikka muuttuisi, jos valta käsityksemme siirtyisi turvallisuushakuisuudesta yhteisöllisyyteen tähtäävään toimintaan?
Ja millaisen käänteen esimerkiksi siirtolaisuuskeskustelu saisi, jos se pohjautuisikin kylmän valuutan sijasta pehmeänpiin arvoihin?
Miamin lentokentällä ihmisvirta jatkaa kulkuaan. Vieressäni istuva rouva kertoo hymyillen lapsenlapsistaan. Hän on matkalla kotiin Guatemalaan.
Perilatinalaisamerikkalaiseen tapaan hän toivottaa minulle lähtiessään siunausta. ”¡Bendición!”
HANNA-MAIJA PÄÄKKÖNEN, 21.12.2011
Kommentit (0)
Kun elokuvasalin jokaisella seinustalla on rivi poliiseja, kyse ei voi olla harmittomasta Hollywood-hötöstä. "Impunity" kertoo epämiellyttävän totuuden Kolumbian puolisotilaallisista joukoista.
Noin 2000 ihmistä odottaa ulkona pääsyä elokuviin.
Sisäänkäynnillä poliisi tekee kokovartalotarkastuksen.
Salin jokaisella reunalla seisoo rivi poliiseja.
Tämä ei ole mikä tahansa elokuva. Hollman Morrisen ja Juan Jose Lozanon Bogotassa ensi-iltansa saanut Impunity kertoo kiertelemättä Kolumbian hallituksen viimevuosien ihmisoikeusloukkauksista. "Se joka ei tottele, ei ehdi katua – hän on jo kuollut", ohjeistaa aseistautunut ja kasvonsa peittänyt maastopukumies paikalle kerättyjä kyläläisiä.
Vuonna 2005 Kolumbian entinen presidentti Alvaro Uribe laittoi voimaan “Oikeuden ja rauhan lain” (La ley de justicia y paz). Tämän lain ansiosta 32 000 puolisotilaallista asemiestä eli paramilitaaria luopui aseistaan julkisissa keräyksissä.
Sodan uhrien kautta Impunity näyttää kuitenkin maan epämukavan todellisuuden. Uriben hallinnon ajalta Kolumbiassa on rekisteröity jo yli 50 000 kadonnutta henkilöä ja 4 miljoonaa maan sisäistä pakolaista.
Dokumentissa sodan uhrien omaiset puhuvat paramilitaareista ja kysyvät itkien, miksei hallitus vastaa siitä, minkä on luonut. Paramilitaarien johtajan “HH”:n vastaus oli: “Sota on sotaa. Kuolleet ovat kuolleita.” Dokumentin mukaan paramilitarismi kasvoi Uriben hallinnon aikana 70:llä prosentilla.
Vastavalmistunut dokumenttielokuva Neonato ei ole yhtään kevyempi katsaus Kolumbian nykytilanteeseen. Ohjaajaparin omakohtaisen raskauden kautta dokumentti pohtii maan epäoikeudenmukaisuutta ja kysyy, miksi synnyttää lapsia Kolumbiaan. Neonato antaa kovaa kritiikkiä niin Kolumbian medialle, hallitukselle kuin kolumbialaiselle ajattelutavallekin.
Nämä ovat tärkeitä elokuvia maassa, jossa Alvaro Uriben hallitus kielsi aseellisen konfliktin olemassaolon muuttaen sanan konflikti sanaksi terrorismi. Virallisesti hyväksytty mielipide on paljon hoettu “Kolumbia on intohimo” (“Colombia es pasión.”). Median luoman mielikuvan mukaisesti maan ainoa ongelma selviää eliminoimalla maan vanhin sissiliike Farc.
Mahtavaa on, että kolumbialaiset ohjaajat tekevät tälläistä elokuvaa.
Valitettavaa on, että Impunityn Kolumbian ensi-ilta jäi luultavasti maan viimeiseksi suureksi julkiseksi esitykseksi.
Hollman Morris ja Juan Jose Lozano saivat lukuisia uhkauksia dokumentin kuvausten aikana. Neonaton ohjaajan Juan Camilo Ramireksen isä poistui hymyilemättä teatterista sanoen: “Aina vain negatiivisia ajatuksia! Miksei Juan Camilo näytä tämän maan kauneutta?”.
Tämä osa totuudesta ei ainakaan ole kaunista.
JENNI KIVISTÖ, 16.12.2011
Kommentit (0)
Ensimmäisessä novellikokoelmassaan Chimamanda Ngozi Adichie jatkaa romaaneistaan Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tutuksi tullutta vakuuttavaa kerrontaansa.
Tällä kertaa tarkastelussa ovat erityisesti kulttuurien väliset kohtaamiset ja kömmähdykset. Aiheesta irtoaa Adichien käsittelyssä monta tarkkanäköistä, surullista ja hupaisaakin tarinaa.
Vuonna 1977 akateemiseen nigerialaisperheeseen syntynyt Adichie muutti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin. Nykyään hän asuu osin Yhdysvalloissa, osin Nigeriassa. Myös suurin osa novellikokoelman tarinoista sijoittuu Yhdysvaltoihin ja avaa siellä elävien nigerialaisten elämää.
Tekstit kuvaavat muun muassa järjestetyssä avioliitossa elävän naisen hämmennystä omaa kulttuuriaan halveksivan miehen vaimona, upporikkaan miehen vaimon ajatuksia vauraassa philadelphialaislähiössä miehen ollessa Nigeriassa rakastajattarensa luona, lastenhoitajan ihastumista amerikkalaisperheen taiteilijaäitiin sekä nigerialaisnaisen ja amerikkalaismiehen suhteen vaikeuksia.
Huominen on liian kaukana on upea kokoelma hienosti yhteensopivia novelleja.
Millaisen kuvan Adichie sitten antaa nigerialais-amerikkalaisesta elämästä?
Novelleista käy ilmi, että menestyneet nigerialaiset liikemiehet haluavat asua osan ajastaan myös Nigeriassa, sillä ”Amerikassa ei tunneta isoja herroja. Amerikassa kukaan ei hoe niille 'Sir! Sir!' Kukaan ei ryntää kiireen vilkkaa pyyhkimään pölyjä niiden tuoleista ennen kuin ne istuutuvat.”
Toisaalta Yhdysvallat on kaikkien mahdollisuuksien maa: ”Perusteettoman toivon ylenpalttisuus on yksi niistä asioista, joita Nkem on oppinut rakastamaan Yhdysvalloissa.”
Entäpä sitten ihonväri? Amerikassa asuva nigerialaismies perustelee tyytyväisyyttään vanhempiensa järjestämään nigerialaiseen vaimoon:
”Olin tyytyväinen, kun näin sinun kuvasi”, mieheni sanoi maiskuttaen suutaan. ”Sinä olet vaaleaihoinen. Minun täytyy ajatella lasteni ulkonäköä. Vaaleaihoiset mustat pärjäävät Amerikassa tummaihoisia paremmin.”
Lastenhoitaja puolestaan pohtii hoidokkiaan: ”Joshin kaltaisia lapsia sanottiin Nigeriassa puoliverisiksi, ja sana tarkoitti siellä synnynnäistä cooliutta, vaaleaa ihoa, kauniita kasvoja ja ulkomaanmatkoja valkoisten isovanhempien luokse. Puoliveristen glamour oli kismittänyt Kamaraa aina, mutta Yhdysvalloissa ’puoliverinen’ oli ruma sana.”
Adichie kuvaa niin perheitä, parisuhteita, monivaimoisuutta ja sukupuolirooleja kuin uskonnollisia ja kulttuurisia ennakkoluulojakin. Taustavireenä tarinoissa on ihmisarvon kunnioitus ja elämän hienosäikeinen hauraus: se voi särkyä monella tavalla.
Vähän väliä lukiessani huomasin hymyileväni Adichien omaperäisille ilmaisuille, ja toisaalta hämmästeleväni hänen psykologista tarkkanäköisyyttään. Hänen tapansa kuvata ihmisiä, heidän tekojaan ja ajatuksiaan on hyvin inhimillinen, ja viisaudet on usein verhottu kysymyksiin.
Itsekeskeisen poikaystävänsä lähtemistä ruikuttava nainen saa esimerkiksi kuulla ystävältään: ”Udenna teki sinulle sitä ja Udenna teki sinulle tätä, mutta miksi sinä sallit sen? Miksi? Oletko tullut koskaan ajatelleeksi, ettei se ehkä ollutkaan rakkautta?”
Ja rakkaudesta puheen ollen, taas kerran afrikkalaisissa keskusteluissa ajankohtainen homoseksuaalisuus nousee esiin muutamassa novellissa.
Lukuisia kansainvälisiä palkintoja saaneen kirjailijan seuraava kirjoitusprojekti käsittelee kotisivujen mukaan nigerialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, joten nigerialais-amerikkalaisia kohtaamisia lienee luvassa jatkossakin.
JOHANNA LATVALA, 13.12.2011
Kommentit (0)
Kolumbian pääkaupunki Bogota tuottaa niin paljon jätemateriaalia, että epäviralliset ”roskakuskit” pystyvät elättämään itsensä kierrättämällä.
“ Anna mennä!” huutaa mies liikenteen keskellä.
Keltaisten taksien ja värikkäiden pikkubussien välissä kulkee hevoskärry. Laiha hevonen laukkaa vetäen perässään puista kärryä, joka on lastattu täyteen pahvia ja metallia. Kasan päällä ohjaksia pitelee keski-ikäinen mies, taaempana nainen pitelee perää.
Tämä on melko yleinen näky Kolumbian pääkaupungin Bogotan kahdeksan miljoonan ihmisen suurkaupungin kaduilla. Suomesta tullut tuttavani katselee hevoskärryn loittonemista, kun se nopeasti katoaa kulman taakse.
“Mihin ne tuota kaikkea vievät?”, hän kysyy minulta.
“Kierrätykseen, he kierrättävät”, vastaan.
Hevoskärryn omistajat todellakin kierrättävät kaiken, mitä kukaan muu ei kierrätä. Bogotan kaupunki tarjoaa tarpeeksi materiaalia, jotta nämä ihmiset pystyvät juuri ja juuri elättämään itsensä kierrättämällä.
Samalla he tekevät meille muille suuren palveluksen.
Asuin monen vuoden ajan Bogotan Candelariassa, legendaarisessa boheemissa vanhassa kaupungissa, jonka kaduilla muun muassa Mano Chao vietti aikansa.
Yritimme kolektiivisin voimin naapuruston keskuudessa kierrättää kaiken mahdollisen. Talon sisäpihalle perustettiin lajittelujärjestelmä: eroteltiin biojätteet, pahvit, paperit, metallit, tölkit ja lasipullot.
Vanha vuorilla asuva nainen tuli kerran viikossa hakemaan aasilla biojätteet sioille ruuaksi. Hevoskärryjen omistajat tai kaduilla asuvat ihmiset hakivat loput.
Muut roskat laitettiin kadunkulmaan, josta kaupungin viralliset roskakuskit veivät ne pois yön aikana. Nämä roskakuskit eivät tosin kierrättäneet, ne vain saivat kaikki roskat katoamaan – ihan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Tietysti olisi hyvä, jos Kolumbian hallitus laittaisi voimia ja rahaa kunnollisen kierrätysjärjestelmän aikaansaamiseksi. Mutta silloin tuhannet epäviralliset kierrättäjät menettäisivät ainoan tulonlähteensä.
Voisihan kaupunki tosin myös työllistää virallisesti kaikki kierrätyksellä elävät ihmiset, mutta siitä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut mitään puhetta.
JENNI KIVISTÖ, 7.12.2011
Kommentit (0)
Syksyllä 1999 olin vaalineuvonantajana Mosambikin Maputon maakunnassa Matolan kaupungissa. Kiersimme kolmen hengen porukalla surkealla Toyota -pikkupakulla maakuntaa ja opastimme vaalitoimistoa ja vapaaehtoisia vaalien järjestämisessä.
Jossain välissä kävimme myös pokkaamassa tervehdyksen Matolan maaherralle. Tuli puhetta, että olin kotoisin Suomesta. Ja tammikuussa 2000 istuinkin sitten maaherran ilmastoidussa viininpunaisessa Nissan Patrol -nelivetoautossa äimistelemässä Maputon alueen vuosisadan tulvia, jotka nostivat veden teille ja pelloille.
Saimme erinomaisen opastuksen ja kuskin kaupan päälle. Kahvitkin tarjottiin maaherran palatsissa. Pikaiseen arvonnousuuni oli täysin syypää Pekka Peltola, joka tuli vierailemaan luonani Mosambikissa. Ja sattui olemaan maaherra Soares Nhacan vanha kaveri.
Tätä tarinaa Pekka Peltola ei kerro kirjassaan ”Afrikassa”. Monta muuta kertoo, muiden muassa sen, miten Pekka ja Soares Nhaca tapasivat ammattiyhdistysliikkeen touhuissa, joista eräs muuttui henkilökohtaiseksi valtiovierailuksi vuonna 1981.
Yli 20 kertaan Afrikassa yli 40 vuoden aikana vierailleen Peltolan kirja kulkee sujuvasti tarinoiden kautta vakaviin aiheisiin:
Miten vapautustaistelun voiton hedelmät mädäntyvät tällä hetkellä eteläisen Afrikan itsevaltaisten ja itsekeskeisten hallitusten käsissä?
Miten viiden vuosikymmenen kehitysavun panokset ovat hukkuneet suurvaltapolitiikkaan ja korruptioon?
Kuinka rehevissä resursseissa kylpevä manner ei saa maatalouttaan tuottavaksi niin että voisi ruokkia edes oman koko ajan kasvavan väestönsä?
Kuinka pienet teollisuuden idut kilpistyvät ahneuteen, lyhytnäköisyyteen ja yritteliäisyyden puutteeseen?
Peltola ei kaihda olla eri mieltä siitäkään, että Afrikan johtajat syyttävät kolonialismia kaikesta kurjuudestaan ja köyhyydestään.
Ahdistavaa?
Transparency Internationalin korruptioindeksi kiinnittää jälleen kerran huomiota monien Pekan kirjassa esiteltyjen Afrikan maiden – Tansanian, Mosambikin ja Angolan – kehitystä estävään massiiviseen korruptioon. Afrikan sarvessa vallitsee ennennäkemätön humanitaarinen katastrofi ja Busanissa kehitysavun tuloksellisuutta pohtinut konferenssi ei tuonut uutta kehityspoliittiseen ajatteluun – eli onko Afrikan tilanne täysin toivoton?
50 vuotta Afrikan asioita ajatellut Peltola itse uskoo kaikesta huolimatta, että 50 vuoden päästä Afrikan asiat ovat paremmassa jamassa. Peltolan rankkojenkin tarinoiden keskiössä on parempaan tulevaisuuteen uskova afrikkalainen ihminen – se afrikkalainen aina vieraanvarainen äiti, ’perpelettä’ hokeva leveä hymyinen lapsi tai itsenäisyydestä haaveileva nuori vapautustaistelija.
Kovasta onnestaan huolimatta he ponnistelevat sitkeästi eteenpäin elämässään niissä oloissa, joissa ovat syntyneet. Pekan tarinoihin mahtuvat myös monet suomalaiset Afrikassa elämäntyönsä tai osan siitä tehneet, monet sinne eri tavoin ajautuneet, jotkut jääneet.
Kirjassa kuvataankin elävästi kuinka suomalaiset ovat olleet mukana tukemassa afrikkalaisten ponnisteluita. Myös pohjoismaalaiselle kehitysyhteistyölle Peltola antaa eräänlaisen synninpäästön, vaikka muuten kehitysapukoneistoa kovin sanoin suomiikin.
Lentojätkästä tohtoriksi omalla opiskelullaan ja työllään noussut Peltola löytää lisäksi yhden avaimen Afrikan nousuun: koulutus.
Kaikenlainen koulutus ja oppiminen ovat Afrikassakin lisänneet monin tavoin osaamista ja siten kehitystä. Afrikan luovuutta ja yritteliäisyyttä voidaan lisätä ja vahvistaa kurssien, stipendiohjelmien sekä omien koulutusjärjestelmien vahvistamisen kautta. Koulutus antaa eväitä ymmärtää yhteiskuntaa ja auttaa haastamaan hallituksia, joiden viime kädessä tulisi olla vastuussa teoistaan omille kansalaisilleen.
Ilman Afrikan hallitusten omaa vastuunkantoa Afrikkaa ei voi auttaa. Näin väittää Peltola, ja kertoo lisää tarinoita. Niitä on minullakin vielä monta varastossa.
Mutta lukekaa ensin Afrikassa -kirja.
Kirjoittaja on kehityspoliittisen osaston neuvonantaja, Pekka Peltolan ystävä ja yhtiökumppani.
IINA SOIRI, 5.12.2011
Kommentit (2)