Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Osa mielenosoittajista hyökkäsi mellakkapoliiseja vastaan, jotka vastasivat samalla mitalla. Armeija ei sen sijaan ole kertaakaan aloittanut väkivaltaa Kairon Tahrir-aukion rauhallisia mielenosoittajia kohtaan. Kirjoittaja on Egyptissä pitkään asunut vapaa toimittaja.
Tammikuun 25. alkaneen kansannousun voima ja valta yllättivät jopa kansannousun aloittajat. Egyptiläiset vaativat demokratiaa ja vapautta, ja saivat mahdollisuuden demokraattisempaan ja vapaampaan tulevaisuuteen.
Vajaa vuosi myöhemmin, marraskuussa, ollaan jälleen barrikaadeilla, koska kaikki ei tapahtunutkaan yhtäkkiä ja kuin taikaiskusta. Kevään kuluessa yhä useampi egyptiläinen ryhtyi haikailemaan takaisin Mubarakin aikaan, joka uuden epävarman nykyhetken rinnalla kultautuu muistoissa vakaaksi ja turvalliseksi.
Egyptiläisillä ei ole kokemusta saati ymmärrystä demokratiasta. Valtaosa, noin 70 prosenttia kansasta, ei ole elänyt muuta kuin Mubarakin aikaa.
Jopa 40 prosenttia kansasta eli jo ennen vallankumousta köyhyysrajan tuntumassa. Koulutustaso on alhainen. Arki on vienyt ja vie edelleen kansan voimat. Kun on mietittävä, mistä saisi rahaa ruokaan ja lääkkeisiin, ei ole energiaa pohtia politiikkaa.
Viime viikkoina Kairossa on koettu kansannousun alkuakin levottomampia, laajempia ja pitkäkestoisempia mielenosoituksia.
Osa Kairon Tahrir-aukion mielenosoittajista hyökkäsi aggressiivisesti poliiseja vastaan, mistä oli seurauksena noin neljäkymmentä kuolonuhria ja tuhansia loukkaantuneita. Mellakkapoliisi käytti kovia otteita, mikä tuskin tuli kenellekään egyptiläiselle yllätyksenä. Armeija sen sijaan ei ole kertaakaan aloittanut väkivaltaa rauhallisia mielenosoittajia kohtaan.
Armeija on pysynyt järkkymättä kannassaan – olla vallassa kunnes maahan saadaan siviilihallitus. Armeija suunnittelee luovuttavansa valtansa uudelle presidentille ensi vuoden heinäkuussa.
Äänekäs ja pieni joukko egyptiläisiä ei jaksaisi odottaa enää ja vaatii sotilasneuvoston johtajan päätä vadille. Marraskuussa kaduille Kairossa ja muissa Egyptin kaupungeissa kokoontuneet vihaiset ihmiset eivät edusta koko Egyptin kansaa. Valtaosa kansasta toivoo vain rauhallista elämää ilman väkivaltaa.
Sotilasneuvoston välitöntä vallasta luopumista vaativilla ei ole esittää toimivaa vaihtoehtoa armeijalle.
Egyptiläiset ovat aina eläneet – pitkälti olosuhteiden pakosta – tässä hetkessä ajattelematta tulevaisuutta. Mubarakin aikaisessa Egyptissä arki ja tulevaisuus olivat täynnä uhkia erityisesti poliisien väki- ja mielivallan vuoksi. Nyt arkeen on ilmestynyt uutena elementtinä kasvaneen rikollisuuden uhka.
Tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia oikeudenmukaisempaan arkeen, mutta matka seitsemän tuhannen vuoden faaraohallinnosta demokratiaan on pitkä ja mutkainen. Nyt egyptiläisillä on ensimmäistä kertaa todellinen mahdollisuus äänestää ja vaikuttaa.
Hyvin harvalla on kuitenkaan käsitystä siitä, ketä tai mitä pitäisi äänestää. Islamistien valtaantulolla on paljon vastustajia, mutta islam on silti kansalle tutuin ja turvallisin vaihtoehto.
Tänään, maanantaina 28. marraskuuta alkavan moniosaisen ja kuukausia kestävän parlamenttivaalin lopputulos on iso kysymysmerkki.
PÄIVI ARVONEN, 28.11.2011
Kommentit (0)
Chris Cleave: The Other Hand, 2008. (suomennettu: Little Been tarina, 2011, Gummerus).
Chris Cleaven kirja on julma – lukijaa kohtaan.
Se koukuttaa, naurattaa, koskettaa ja saa heti perään voimaan pahoin. Se nostattaa lukijan syyllisyydentunteet nopeasti pintaan: miten pystyinkään juuri äsken nauramaan ääneen, kun seuraavaksi tapahtui jotain näin kauheaa?
Little Been tarina kertoo sattumanvaraisesta kohtaamisesta seuranneesta valinnasta, sen seurauksista ja ennen kaikkea siitä, miten seurausten kanssa on yritettävä elää.
Ja miten uusia valintoja tulee eteen, vaikka kaiken piti jo olla ohi.
Kirjan alkaa hieman hämmentävästi kustantamon päätoimittajan toivomuksella, ettei lukija kirjan luettuaan paljastaisi juonesta liikaa muille. Vaikka se tuntuu holhoavalta, sen myös ymmärtää. Näin kirja aukenee jokaiselle uudelle lukijalle yhtä yllätyksellisenä, yhtä koukuttavana.
Little Been tarinan keskiössä on kaksi naista. Kun nuo naiset kohtaavat, muuttuu molempien elämä peruuttamattomasti. Toinen naisista on 16-vuotias nigerialaistyttö Little Bee.
Kirjan alussa Little Bee pääsee pois Englannissa sijaitsevasta vastaanottokeskuksesta, jonne laittomasti maahan tulleet on eristetty muusta maailmasta. Vietettyään kaksi vuotta vastaanottokeskuksessa Little Bee on oppinut, että on olemassa kaksi tapaa selvitä: voi pelata viehätysvoimallaan tai voi opetella englanninkielen täydellisesti. Little Bee on päättänyt pärjätä uudessa maailmassa jälkimmäisellä konstilla.
Toinen kirjan päähenkilöistä on naisten lehteä toimittava englantilainen keskiluokkainen Sarah.
Sarah on naimisissa masentuneen Andrewn kanssa, ja hänellä on avioliiton ulkopuolinen suhde. Sarahin ja Andrewn neljävuotias poika Charlie tottelee ainoastaan nimeä Batman eikä suostu ottamaan Batman-asuaan pois edes nukkuessaan.
Sarahin ja Little Been maailmojen ei olisi pitänyt koskaan kohdata, mutta toisin on käynyt. Maailmat eivät vain kohtaa, ne törmäävät hurjalla vauhdilla jättäen molemmille lähtemättömät muistot.
Little Been tarinassaseikkaillaan Nigerian hiekkarannoilla, Essexissä sijaitsevassa vastaanottokeskuksessa ja Lontoon keskiluokkaisella esikaupunkialueella.
Vaikka melodraaman ainekset ovat kasassa ja juonenkäänteet voivat paikoittain tuntua epärealistisilta, onnistuu Chris Cleave silti rakentamaan sekä juonesta että henkilöhahmoista häkellyttävän uskottavat.
Chris Cleave kietoo helppolukuisen tekstinsä ja kielellisen näppäryytensä lomaan suuria teemoja kuin huomaamatta. Kirjailija vyöryttää lukijan eteen globalisaation, laittoman maahanmuuton ja poliittisen väkivallan lisäksi henkilökohtaisempia aiheita kuten yksilön eettiset valinnat ja henkilökohtaisen vastuun tuntemattomien ihmisten kohtaloista.
Kirja ei päästä lukijaa helpolla. Ensin sitä on vaikea päästää kädestään ja sen luettuaan sitä ei saa pois mielestään. Päässä pyörii yli muiden yksi kysymys: minkä valinnan olisin itse tehnyt?
TIINA PASANEN , 21.11.2011
Kommentit (0)
Nicaraguan opposition ja kansallisten vaalitarkkailujärjestöjen mukaan istuvan presidentin Daniel Ortegan ja sandinistien musertava vaalivoitto oli hyvin suunnitellun vaalivilpin tulosta, kirjoittaa Nicaraguassa asuva vapaa toimittaja Kimmo Lehtonen.
”En ymmärrä, mitä Danielille on tapahtunut”, pohtii dokumentaristi, läheinen kollegani Erik Flakoll Alegría.
Sandinistijohdon tulkkina ja henkivartijana sodan aikana työskennellyt Flakoll hämmästelee ennen kaikkea sitä, millaiseksi Daniel Ortega ja hänen hallitsemistapansa muodostui hänen tultuaan presidentiksi vuonna 2006.
”Hän on alkanut muistuttaa yhä enemmän ja enemmän Somozaa: lähipiiri ja perheenjäsenet ovat vallan keskiössä ja tärkeissä asemissa, kaikki hoidetaan salassa ja läpinäkyvyydestä ei ole tietoakaan”, Flakoll ihmettelee.
Somoza Garcían perhe hallitsi Nicaraguaa 40 vuotta kovalla kädellä, kunnes heidät syöstiin vallasta vuonna 1979.
Nicaraguan viikon takaisten vaalien lopulliset tulokset ovat oppositiolle tyrmäävät: Daniel Ortega ja sandinistipuolue sai vajaat 63 prosenttia äänistä. Pääoppositioehdokas Fabio Gadean kannatus jäi 31 prosenttiin ja ex-presidentti Arnoldo Alemánin 6 prosenttiin.
Poliittisten tarkkailijoiden mukaan vähemmistöhallitusta johtaneen Ortegan ja sandinistien raju nousu edellisvaalien 38 prosentin kannatuksesta vaikuttaa oudolta, lähes mahdottomalta.
Virallista lukua sen koommin äänestysaktiivisuudesta kuin esimerkiksi hylätyistä äänistäkään ei vielä ole, sillä Ortegan käsikassarana toimiva maan korkein vaalilautakunta toimittaa nettisivuilleen tietoa yhtä nihkeästi kuin vilpilliseksi leimatuissa kunnallisvaleissa vuonna 2008. Silloinhan osaa äänestypaikkojen tuloksista ei koskaan julkistettu ja ääniä ”katosi” noin 200 000.
Opposition Fabio Gadea on kutsunut vaaleja suureksi farssiksi ja vaatii uusia vaaleja. Hänen tukijoukoissaan toiminut ex-sandinistikomentaja Dora María Tellez on kerännyt yksityiskohtaista tietoja vaalipäivän väärinkäytöksistä. Hänen raportissaan on muun muassa nimiä kahteen tai jopa kolmeen kertaan äänestäneistä henkilöistä sekä mainintoja äänestyspaikoista, joissa äänimäärä ylittää lähes tuplasti äänestäjien maksimimäärän eli 400 äänestäjää per äänestyspiste.
Suomenkin rahoittaman Etica y Transparencia -järjestön raportin mukaan vaaleissa rikottiin kolmestatoista kansainvälisestä vaalitoimeenpanon indikaattorista kahtatoista. Järjestön johtajan Roberto Courtneyn mukaan vaalipäivä ja vaaleja edeltäneet tapahtumat (Ortegan perustuslain vastainen ehdokkuus ja vaalilautakunnan korruptio) ovat yhdessä vaalivilppiäkin likaisempi operaatio.
Courtneyn laskelmien mukaan noin 9000:ssa eli 75 prosentissa äänestyspisteistä ei ollut asianmukaista oppositiopuolueiden edustusta. Sandinistipuolueen asettamat vaalivirkailijat siis laskivat äänet suljettujen ovien takana. Sama toistui myös Managuan stadionilla, jossa sijaitsi valtakunnallinen ääntenlaskukeskus ja jossa oppositiolta käytännössä evättiin mahdollisuus tarkistaa ääntenlasku.
Myös EU:n vaalitarkkailumission julkaiseman alustavan raportin näkemys on epäilevä: Ortega kyllä voitti vaalit, mutta ei puhtaasti saati läpinäkyvästi.
Vuoden 2006 vaalivoitostaan lähtien Ortega on johtanut maataan korkeiden muurien suojasta. Hän viis veisaa parlamentaarisista pelisäännöistä ja tekee päätöksiä presidentillisten määräysten turvin ohi parlamentin.
Ortegan vaimo, Rosario Murillo,on toiminut miehensä nimittämänä eräänlaisena superministerinä ja päätiedottajana, jonka kautta kulkee lähes kaikki, mitä hallitus – siis puolue – päättää ja kertoo.
Ortegan perheen viime vuosien rikastuminen on yleisessä tiedossa, vaikka suoraa todistusaineistoa siitä on vaikea esittää. Ainakin yhden hotellin sekä useiden maaomistusten ja kiinteistöjen lisäksi perheen (puolueen) omistuksessa on jo kolme kansallista tv-kanavaa. Jokaista niistä johtaa yksi perheen pojista.
Kaikki tämä hämmästyttää kollegaani Erik Flakoll Alegríaa erityisesti siksi, että hänen mukaansa Ortega ei ryvettynyt niin kutsutussa Piñatassa, jolloin osa sandinistijohtoa kahmi valtion omaisuuksia itselleen ennen vallansiirtoa vuonna 1990 hävittyjen vaalien jälkeen.
”Vaikuttaa siltä, että hän on päättänyt ottaa korkojen kera nyt kaiken sen, josta hän aiemmin kieltäytyi.”
Nyt kun Ortegalla on parlamentissa kahden kolmasosan enemmistön, hänen jatkoehdokkuutensa vuoden 2016 vaaleissa turvattaneen lakimuutoksilla.
”Hänellä on omassa taskussaan kaikki valtiomahdit, ja sille tilanteellehan on vain yksi nimi, eikö?” Flakoll kysyy ja vastaa itse.
"Diktatuuri."
Kirjoittaja on nicaraguassa asuva vapaa toimittaja. Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
Tässä palvelussa myös:
Muualla verkossa:
KIMMO LEHTONEN, 14.11.2011
Kommentit (0)
Voisiko tässä olla samban, aurinkorantojen ja jalkapallon ohella uusi brasilialainen vientituote muulle maailmalle?
Yhdysvaltalainen mediakonserni CNN valitsi alkuvuonna 2011 brasilialaiset maailman ”cooleimmaksi” kansaksi. Itse olen kokenut positiivisuuden ja vieraanvaraisuuden omakohtaisesti. Riippumatta perheen tulotasosta minut on otettu vastaan avosylin, tarjottu ruokaa ja yösija.
Uskomattomin tapaus sattui Salvadorin kaupungin edustalla pienellä saarella. Olin ystävättäreni kanssa kävelemässä meren rannassa, ja yhtäkkiä kuulimme kutsun tulla vierailulle rannalla asuvan perheen kotiin. Vastasimme kutsuun ja lopulta vietimme koko loppupäivän uusien ystävien seurassa.
Perheen sukulaispojat kalastivat pullolla ja miniverkolla muutamassa minuutissa pikkukaloja rannasta, hedelmät saatiin kotipuutarhasta ja loput tarvikkeet ostettiin lähikaupasta tai haettiin naapureilta. Tapahtuma jätti niin hyvän ja syvän jäljen, että sen jälkeen teki jopa mieli muuttaa saarelle, ostaa pieni tontti, rakentaa talo, kalastaa rannassa ja nauttia oman puutarhan antimia.
Brasilialaisten poikkeuksellinen sosiaalisuus ja auttavaisuus näkyvät myös muualla. Valtavien luonnonvararesurssien ohella Brasilian valtio ja brasilialaiset ovat aktiivisia ja positiivisia toimijoita maailmantaloudessa ja globaalissa kanssakäymisessä yleensäkin.
Brasilia antoi 10 miljardin dollarin lainan IMF:lle ja toimii kolmansien maiden veturina YK:ssa. Brasilialaiset työntekijät ovat olleet haluttuja kansainvälisillä rekrytointimarkkinoilla joustavuutensa ja koulutuksensa johdosta. Maahan virtaa myös ulkomaisia investointeja enemmän kuin koskaan.
Riippumatta aurinkoranta- ja sambakarnevaali-imagostaan brasilialaiset tekevät paljon töitä saadakseen leipää perheelleen. Monet kaverini heräävät aamulla kukonlaulun aikaan ja painavat yli 10-tuntista päivää. Jotenkin vain tuntuu, että he tekevät työtä ilon kautta. Tässä voisi olla jopa yksi brasilialainen vientituote muulle maailmalle – samban, aurinkorantojen ja jalkapallon ohella.
SAMI KONTOLA, 9.11.2011
Kommentit (1)
Vaikka internet on rikkaissa maissa jo arkea, kehitysmaissa tietoverkko tarjoaa valtavaa kasvupotentiaalia. Sen ovat huomanneet myös internetin jättiläisfirmat.
Rikkaissa maissa osa elämästä valuu jo luontevasti netin yhteisöpalveluihin. Maailman väestöstä 70 prosenttia elää kutienkin vielä tyystin verkon ulkopuolella. Heistä valtaosa on kehitysmaissa.
Kansainvälisen televiestintäliitto ITU:n tuoreesta raportista selviää, että netin käyttö matkapuhelimilla kasvaa nopeasti. Erityisesti näin on kehitysmaissa, joissa kännykkä on usein ensisijainen nettilaite.
Facebook iskee kehitysmaiden mobiilipotentiaaliin viime vuonna avatulla Facebook Zero -palvelulla, joka mahdollistaa Facebookin käytön kännykällä ilman datamaksua.
Facebook Zero on riisuttu tekstikäyttöliittymä, ja siten se toimii myös hitaalla verkkoyhteydellä. Kuvat ja muu raskaampi tavara on sijoitettu ylimääräisen klikkauksen taakse, ja niiden lataaminen myös maksaa normaalin datamaksun. Kaikkea ei siis ilmaiseksi saa, mutta peruskäyttö on mahdollista.
Facebook pyrkii siis houkuttelemaan kevyellä ja ilmaisella palvelullaan käyttäjiksi niitä, joiden puhelin on perusmallia, tarjolla oleva verkkoyhteys on hidas ja joilla ei ole varaa maksaa datapalvelusta.
Toinen kiinnostava huomio ITUn raportista on, ettei monikaan kehitysmaissa yksinkertaisesti tiedä, mikä internet on tai mitä se voisi tarjota. Esimerkiksi Mosambikissa, Tansaniassa ja Ugandassa yli 90 prosenttia väestöstä ei näyttäisi olevan tietoinen edes internetin olemassaolosta.
Google on huomannut saman Intiassa. Siksi se kiertää maata internet-bussillaan, jossa ihmisille opastetaan, mistä netissä on kyse.
Intian väestöstä vain 7,5 prosenttia käyttää verkkoa, vaikka maassa on edellytykset paljon suuremmalle käyttäjäkunnalle. Esteenä vaikuttaisi olevan suurelta osalta juuri tietämättömyys internetin mahdollisuuksista.
Intiassa on reilu miljardi verkotonta ihmistä – siis viidesosa koko maailman ilman internetiä sinnittelevästä väestöstä. Ei siis ihme, että Google on ottanut kohteekseen juuri Intian, jossa se houkuttelee ihmisiä potentiaalisiksi palveluidensa käyttäjiksi.
Mitä johtopäätöksiä jättifirmojen kiinnostuksesta kehitysmaihin pitäisi vetää?
Hyväntekeväisyydestähän ei tietenkään ole kyse, yritykset raivaavat itselleen uusia markkinoita. Optimisti näkee siinä kuitenkin hyvää, jos samalla kehitysmaiden köyhät saavat mahdollisuuden päästä osallisiksi verkkomaailmasta.
Esimerkiksi arabivallankumouksissa ei ollut merkitystä sillä, mitä verkon palvelua ihmiset käyttivät, vaan sillä, että ihmiset ylipäätään osasivat hyödyntää verkkoa yhteisen asian ajamisessa.
OLLI MOILANEN, 1.11.2011
Kommentit (0)