Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Ellen Johnson Sirleaf: Tästä tytöstä tulee jotakin. Liberian presidentin elämä. Otava 2011.
Heti alkuun täytyy todeta elämäkertoja vieroksuville, että vastikaan suomeksikin ilmestyneen kirjan alaotsikko vähättelee sen antia.
Kirja nimittäin käsittelee paitsi Sirleafin omaa henkilöhistoriaa ja näkemyksiä, myös orjuutta, Liberian historiaa ja yhteiskuntaa, Maailmanpankin, YK:n ja monien muiden järjestöjen toimintaa sisäpiiriläisen silmin sekä kehitysmaiden velkaongelmia. Lisäksi se pohtii demokratiaa, naisten asemaa, perheväkivaltaa ja Afrikan tulevaisuutta.
Voisi kuvitella, että vähemmästäkin tulee informaatioähky, mutta kaiken kaikkiaan kirja ei tunnu sekavalta tai raskaslukuiselta. Faktatiedot, tapahtumat, Sirleafin oma elämäntilanne ja ajatukset limittyvät mukavasti yhteen ja kerronta sujuu soljuvasti.
Vuonna 1938 syntyneen Sirleafin isän lupaava poliittinen ura loppui halvaukseen tyttären ollessa 17-vuotias. Samalla näyttivät karisevan lasten taloudelliset mahdollisuudet opiskeluihin ulkomailla.
Sirleaf meni naimisiin, ja miehen saatua stipendin Yhdysvaltoihin hän lähti mukaan opiskelemaan taloustieteitä. Lapsia perheeseen syntyi neljä, joskin Sirleaf sittemmin erosi väkivaltaisesta miehestään.
Liberiaan palattuaan Sirleaf joutui nopeasti ongelmiin hallitusta kritisoivien lausuntojensa vuoksi. Erään välikohtauksen jälkeen yhdysvaltalaiset eivät uskoneet Sirleafin turvallisuuteen kotimaassaan ja järjestivät tälle stipendin Harvardiin.
Kotimaahansa palattuaan Sirleaf nimitettiin apulaisministeriksi, mutta hän jatkoi hallituksensa kritisoimista. Kun olo jälleen kävi tukalaksi, hän hakeutuu töihin Maailmanpankkiin, ensimmäisten afrikkalaisten joukossa.
Vuoden 1980 vallankaappauksen aikaan Sirleaf toimi valtiovarainministerinä, ja toisin kuin monet kollegansa, jäi eloon, sillä hänen asiantuntemustaan tarvittiin. Sirleafin erikoinen asema yhtenä maansa keskeisimmistä poliitikoista ja toisaalta hallituksen kritisoijista (hän muun muassa kutsuu maan johtajia julkisesti idiooteiksi) jatkui entisellään: ulkomaille pakenemisia, Maailmanpankissa ja YK:ssa työskentelyä, kotimaahan paluita, pidätyksiä.
Vuoden 2005 vaaleissa hänet valitaan monien yllätykseksi Liberian presidentiksi ja samalla Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi.
Ryhtyessään presidenttikilpaan monet pitivät Sirleafia hulluna. Miksi jättää hyvin palkattu ja nousujohteinen YK-ura raunioiksi soditun Liberian takia?
”Kampanjani aikana sanoin usein, että yksi presidentiksi pyrkimiseni syistä oli, että halusin nähdä Liberian lasten taas hymyilevän. He ovat kokeneet niin monia kauheuksia: juosseet aseita pakoon, kärsineet nälkää, nähneet vanhempiaan silvottavan ja tapettavan.”
Yksi Sirleafin päätavoitteista onkin lasten koulutus ja entiset lapsisotilaat palauttaminen yhteiskunnan jäseniksi. Näiden tavoitteiden toteutuminen vaatii paljon rutiköyhässä maassa, jonka infrastruktuuri on lähes tuhoutunut ja josta aivovuoto on vienyt koulutetut ulkomaille. Kolme neljästä ihmisistä elää alle 1 dollarilla päivässä, lukutaidottomuus on 70 prosenttia ja työttömyysprosentti 80.
Ensimmäisten virkavuosiensa aikana Sirleaf sai merkittäviä parannuksia aikaan, mutta toteaa, että Liberia tulee tarvitsemaan paljon kansainvälistä tukea päästäkseen jaloilleen.
Paitsi määrätietoinen, ehtymättömän energinen, rohkea, oikeudenmukainen, rehellinen, älykäs, taitava ja sinnikäs – mitä muuta Sirleafista paljastuu?
Kovin paljon henkilökohtaisia kipupisteitään ja tunteitaan hän ei käsittele. Hän kertoo kuitenkin kokevansa vieläkin ajoittain syyllisyyttä, ettei ole ollut niin paljon läsnä lastensa elämässä kuin olisi halunnut. Hän myös toteaa, ettei koskaan mennyt uudelleen naimisiin, koska koki pystyvänsä vapaammin toteuttamaan ammatillisia haaveitaan ei-sitovammassa rakkaussuhteessa.
Elämänkerran perusteella Ellen Johnson Sirleaf tuntuu olevansa sinut menneisyytensä kanssa.
”Ei ole mitään, minkä olisin tehnyt toisin. Kaikki mitä tein, jokainen tekoni sopi silloisiin olosuhteisiin. Jos voisin elää elämäni uudestaan, eläisin sen täsmälleen samalla tavalla.”
Liberiassa lokakuun 11. päivänä järjestettyjen presidentinvaalien 1. kierroksella kukaan 16 ehdokkaasta ei saanut yli 50 prosenttia äänistä. Vaalien 2. kierros järjestetään 8. marraskuuta, jolloin ehdokkaina ovat istuva presidentti Ellen Johnson Sirleaf (Unity Party, UP)ja Winston A. Tubman (Congress for Democratic Change, CDC).
JOHANNA LATVALA, 28.10.2011
Kommentit (0)
Ometepe on saari keskellä Nicaraguan ja koko Keski-Amerikan suurinta järveä. Toiveet kasvavista turistivirroista aiheuttavat saarelaisissa sekä intoa että huolta.
Moyogalpan kaupunki Ometepen saarella on hämmästyttävä paikka: suoraan pienen kaupungin yläpuolella kohoaa toimiva tulivuori, toinen saaren uljaan siluetin muodostavista vuorista.
Vuoren ympärillä levittäytyy peltoja ja metsää. Horisonttiin katoaa saaren ainoa asvaltoitu tie, jota pitkin vanhat amerikkalaiset koulubussit kuljettavat saaren asukkaita. Autoja ei juuri ole, polkupyöriä sitäkin enemmän.
Ometepen saari sijaitsee Nicaraguassa, keskellä Keski-Amerikan suurinta järveä. Cocibolca, vanhalla nicaraon kielellä makea meri, houkutteli jo 1900-luvun alkupuolella kanavanrakentajia. Lopulta Atlantin ja Tyynenvaltameren yhdistävä kanava rakennettiin kuitenkin Panamaan, ja Ometepen asukkaat saivat jatkaa hiljaiseloaan.
Saarelaisten perinteisiä elinkeinoja ovat kalastus ja viljely, mutta turismin merkitys on viime vuosina lisääntynyt. Nicaraguassa turismi on vielä lapsen kengissään verrattuna esimerkiksi naapurimaa Costa Ricaan.
Ometepen saaren huikea luonto tarjoaa kuitenkin sinne löytäville elämyksiä: tulivuorille kiipeilyä, vesiputouksissa uimista ja tuhansien hyönteis- ja perhoslajeja. Cocibolcan vesissä asustaa myös makeassa vedessä selviytyviä haita.
Pieni keinuva lautta, lancha, kuljettaa saaren asukkaita mantereelle aamuvarhaisesta lähtien. Muutaman kerran päivässä Moyogalpaan rantautuu suurempi autolautta. Sillä saapuvat yleensä myös turistit, joita odottaa kourallinen palveluita tarjoavia saarelaisia.
Erityisesti saaren nuoret ovat innostuneet perustamaan elämysretkiä tarjoavia matkailualan pienyrityksiä. Majoitusmahdollisuuksia löytyy muun muassa paikallisten viljelijöiden kodeista. Saarelaisten tarvitsemista elintarvikkeista suurin osa tuotetaan paikan päällä, ja vieläpä luomuna. Tuliperäinen maa on nimittäin niin ravinteikasta, ettei lannoitteita juuri tarvita.
Majoituksen ohessa matkailijalla on mahdollisuus tutustua luomuviljelyyn, ja halutessaan osallistua kestävän kehityksen periaatteilla toimivien tilojen päivittäisiin askareisiin.
Vaikka Ometepelle kaivataan lisää vierailijoita, aiheuttaa lisääntyvä turismi myös huolta. Asukkaat toivovat vierailijoiden kunnioittavan saaren haurasta luontoa. Toistaiseksi turistien määrä on pysynyt pienenä ja ongelmat vähäisinä. Nähtäväksi jää, miten tulivuorten saarelle käy tulevaisuudessa.
Matkailijat eivät ole vielä löytäneet Punta Jesús Marían hiekkasärkkää, jonka taustalla komeilevat Ometepen saaren muodostavat tulivuoret.
HANNA-MAIJA PÄÄKKÖNEN, 25.10.2011
Kommentit (0)
Geoinformatiikan professorista Petri Pellikasta tuli gepardiuutisen päätietolähde ja villieläintutkija – vaikkei hän vieläkään edes tiedä, mitä todella oli tapahtunut. Pellikka johtaa Helsingin yliopiston Taitan tutkimusasemaa ja on tehnyt tutkimusta Keniassa vuodesta 1989.
Poliisihelikopteri nousee pörräten ilmaan Mgangen kylässä Kenian Taitavuorilla, missä tuskin koskaan nähdään edes poliisiautoa. Kylässä on väkeä kuin parhaimpana markkinapäivänä. Pysäköin sairaalan luokse ja lähden kävelemään kohti tiheintä väenpaljoutta. Naapurikylän Mwandan päällikkö Samuel Chawana tulkkaa minulle, mitä on tapahtunut: kylässä on kuollut leopardi.
Sairaalan seinän vieressä ei kuitenkaan ole täplikästä leopardia, vaan kuoliaaksi nuijittu pilkullinen gepardi. Leopardeja Taitavuorilla voisi ollakin, sillä vuorten sademetsät sopivat niiden asuinympäristöksi, mutta gepardit ovat ympäröivien savannien petoja.
Chawana esittelee minut miehelle, jonka sanotaan tappaneen gepardin runkulla. Runku on nuija, jota masai-heimo käyttää leijonien kurissa pitämiseen. Gepardi oli jäänyt satimeen savannin laidalla kilometrin päässä kylästä olevaan verkkoaitaan, jolloin se oli helppo nuijia kuoliaaksi. Mies levittää kuolleen gepardin jalkoja paljastaen sen kolliksi.
Paikalle hälytetyt Tsavon kansallispuiston vartijat viskaavat gepardin maastoauton lavalle. Gepardin tappanut mies esittelee vartijalle takaraivoonsa taistelussa tullutta vammaa. Chawanan kertoo, että gepardit nousevat silloin tällöin savannilta Taitavuorille parittelemaan ja että nyt uroksensa menettänyt naaras on onneton, kiukkuinen ja vaarallinen.
Kyläläiset ovat peloissaan naaraan liikkuessa yksinään seudulla. Seuraava yö olisi kamala.
Seuraavana päivänä paikallinen lehtimies Raphael Mwadime soittaa ja pyytää minulta valokuvia tapahtumasta. Lähetän hänelle ja muillekin Taitavuorista juttuja kirjoittaville lehtimiehille muutaman kuvan sekä tarinan helikopterista, gepardista ja gepardin tappaneesta miehestä.
Kolmen päivän päästä gepardin kohtalosta on juttu valtakunnallisessa the People lehdessä. Lieneekö lehdistön vapautta, oikea tarina tapahtumasta vai gepardin tappaneen miehen suojelua, mutta lehdessä kerrotaan, että nälkiintynyt ja raihnainen gepardi oli tullut yksin 1 800 metrin korkeudessa sijaitsevaan Mgangen sairaalaan, jolloin potilaat ja henkilökunta pakenivat paikalta ja kyläläiset yhdessä tappoivat eläimen.
Juttu on Mwadimen kirjoittama ja sen yhteydessä on lähettämäni kuva, jonka ottajaksi ilmoitetaan Mwadime. Lehtimies väittää kyllä antaneensa toimitukseen nimeni kuvan mukana, mutta kollegani epäilee kuvapalkkion kiinnostaneen.
Myös muutamissa muissa kenialaisissa lehdissä kerrotaan gepardin tulleen sairaalaan. Parissa lehdessä kerrotaan myös jättimäisistä boa-käärmeistä, jotka vaanivat lapsia Msaun koulun ympäristössä. Taitavuoret tuntuvat olevan yhtäkkiä mitä vaarallisinta Afrikkaa, josta olen lukenut lapsuudessa Tarzan-kirjoista.
Gepardi, maailman nopein maaeläin, on äärimmäisen harvinainen Itä-Afrikassa. Kenian tuhannesta gepardista Cheetah Conservation Fundin mukaan 90 prosenttia vaeltaa kansallispuistojen ulkopuolella, missä ujoja ja ihmiseen tottumattomia eläimiä on vaikea havaita. Tsavon kansallispuiston vartijan Constance Mwashon mukaan pedosta olisi voitu ilmoittaa viranomaisille, jotka olisivat kuljettaneet pikajuoksijan takaisin savannille.
Viikkoa myöhemmin saan sähköpostia amerikkalaiselta Kai Xuelta Mombasasta. Hän kyselee nettijutun perusteella enemmän Helsingin yliopiston Taitan tutkimusasemasta ja sen – villieläintutkimuksista!
Googlaan saman tien hakusanoilla ”Taita”, ”cheetah” (suom. gepardi) ja ”Petri” ja saan tulokseksi paljon osumia kenialaisilta palvelimilta ja yhden jopa Länsi-Afrikan Ghanasta asti.
Kaikissa tarina on suunnilleen sama: gepardi tuli sairaalaan. Mutta nyt on lisätty faktaksi myös lausuntoni – villieläintutkijan roolissa – parittelevasta gepardiparista, jonka naaras on nyt onneton.
Aion soittaa vielä Chawanalle ja Mwadimelle, sillä minulle on vieläkin mysteeri, kuinka gepardi todella kuoli. Tällaistä täällä on, täällä Taitavuorilla.
PETRI PELLIKKA, 21.10.2011
Kommentit (0)
Muistan päiväkävelyn Salvadorissa, Bahian osavaltiossa. Olin ottanut mehun kahvilasta matkajuomaksi. Yhtäkkiä vieras käsi lähestyi mukiani, väistin viime tingassa ja sain juoda virvokkeeni loppuun, hieman hämmentyneenä ja ärtyneenä tosin.
Saman päivän aikana kuuluisan muusikon autossa pysähdyimme liikennevaloihin, kollegani avasi ikkunan ja antoi kolikkoja iloisesti tervehtien pyhyyttä hehkuvalle kerjäläispapalle.
Toiset muistikuvat ovat Rion keskustasta. Mehubaarissa tyttölapsi tuli pyytämään itselleen açai-jäädykettä. Hänen silmänsä sulattaisivat jäävuorenkin. Neuvottelu ei kestänyt kauan. Päätin antaa osan omastani pienemmässä mukissa hänelle. Oman annoksen saadessaan hän kääntyi ja lähti sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaansa.
Viime viikolla odotin puiston penkillä kaveriani saapuvaksi. Viereeni tuli likaisen oloinen nuorukainen. Hän näytti viillettyä rannettaan, kertoi olevansa homoseksuaali, jolla on AIDS ja pyysi muutamaa kymmentä senttiä, jotta pääsisi bussilla viereiseen kaupunkiin. En voinut katsoa häneen, en liioin halunnut ottaa rahoja esiin. Maailmantuskaa tuntien odotin kunnes hän meni pois.
Brasiliassa on melkein 200 miljoonaa asukasta. Vauraus on jakautunut hyvin epätasaisesti ja useat miljoonat elävät köyhyysrajan alapuolella. Monesti köyhyys on periytynyt. Monet ovat orjien jälkeläisiä ja kenties käyttäneet viimeiset rahansa bussimatkaan eteläisimpiin isoihin kaupunkeihin. Sitten töitä ei olekaan löytynyt ja asunto on täytynyt rakentaa hökkelökyliin. Elinkeinoksi on jäänyt esimerkiksi tölkkien kerääminen ja myyminen rautaromuna kilohinnalla. Tai kerjääminen.
Brasilian hallitus on ottanut aktiivisen otteen köyhyyden poistamiseen. Presidentti Lulan kaudella useita miljoonia ihmisiä siirtyi köyhyysrajan yläpuolelle tai köyhyydestä alempaan keskiluokkaan. Nykyinen presidentti Dilman hallitus pyrkii jatkamaan samalla linjalla, ainakin virallisissa puheissaan.
Kirjoittaja on Brasiliassa asuva vapaa journalisti-muusikko, koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
SAMI KONTOLA, 12.10.2011
Kommentit (0)
Kunnia kuuluu egyptiläiselle uskonnosta riippumatta Jumalan ja suvun ohella elämän tärkeimpiin asioihin. Perheen kunnia on yleensä suoraan verrannollinen perheen naisten kunniaan, johon kuuluu paljon muutakin kuin neitsyyden vaatimus avioliiton solmimiseen asti.
Kunniallinen nainen ei juttele ilman syytä vieraan miehen kanssa saati katso silmiin ja hymyile, mikä automaattisesti tulkitaan jo flirttailuksi. Myös egyptiläiseltä mieheltä on kunniatonta käytöstä esimerkiksi kommentoida vieraan naisen ulkonäköä kadulla.
Egyptissä pari vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan lähinnä sanallista häirintää kokevat jopa kasvonsa peittävät musliminaiset, joten edes muslimiasu ei suojaa naista täydellisesti miesten asiattomilta kommenteilta.
Moni Egyptissä asuva ulkomaalainen ottaa huomioon paikallisen kulttuurin pukeutumissääntöjä tilanteen, asuinpaikkansa ja liikkumisensa mukaan. Lyhyessä hameessa tai shortseissa saati lähes ranta-asussa kadulla kulkeva turisti on automaattisesti syvässä ristiriidassa maan kulttuurikäsitysten kanssa.
Matkailijoiden parissa työskentelevät egyptiläiset ovat oppineet ymmärtämään ulkomaalaisten outoja tapoja, mutta naisten käyttäytymistä ja pukeutumista he silti tulkitsevat omista kulttuurinormeistaan käsin.
Moni ulkomaalainen nainen kokee saamansa huomion kiusallisena, mutta edes asiallinen pukeutuminen ja käyttäytyminen eivät täysin poista lähinnä sanallista seksuaalista häirintää. Se on esimerkiksi pääkaupungissa Kairossa erittäin yleistä.
Ulkomaalaisilla naisilla, erityisesti matkailijoilla, on etenkin Egyptin lomakohteissa huono maine, mistä ei valitettavasti voi syyttää vain egyptiläisiä miehiä – tai edes sitä, että naiset liikkuvat julkisilla paikoilla paikalliskäsityksen mukaan lähes alasti.
Monet egyptiläiset pitävät länsimaalaisten välisiä avioliittoja niin avoimina, että länsimainen naimisissa oleva nainen on egyptiläiselle miehelle yhtä vapaata riistaa kuin ulkomaalainen sinkkunainen – egyptiläismiehen lähestymisyrityksiä jarruttaa vain tieto ulkomaalaisen naisen egyptiläisestä puolisosta.
Egyptin modernius on hyvin hämäävää ja hämmentävää; kiiltävä marmori, korkeatasoiset hotellit, eurooppalaistyyliset kahvilat ja jäätävä ilmastointi ovat pintaa, jonka raapaisun alla vaikuttavat ikivanhat arvot.
Kulttuurin kunnianormit muuttuvat vielä hitaammin kuin diktatuuri demokratiaksi.
Lue myös: Netin häirintäkartta paljastaa Kairon riskipaikat
Kirjoittaja on Kairossa asuva vapaa toimittaja. Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
PÄIVI ARVONEN , 10.10.2011
Kommentit (0)
Jo vuosi sitten viranomaiset ennustivat somalimerirosvojen siirtyvän Pohjois-Kenian rantakohteisiin. Miksi maan hallitus ja alueella partioivat kansainväliset merivoimat eivät tehostaneet valvontaa jo tuolloin?
Dhow-purjevene liplattaa hiljaa Intian valtamerellä Kenian Lamu-saaren edustalla. Kenialaisen mieheni ja minun lisäkseni veneessä on turisteja USA:sta ja Ranskasta. Pysähdymme välillä snorklaamaan. On toukokuu 2011.
Nyt reppureissaajien ja rikkaiden eurooppalaisten suosiman paratiisisaaren ylle on laskeutunut tumma pilvi.
Syyskuun 11. Lamun saariryhmällä somalimerirosvot tappoivat brittiläisen miehen ja kidnappasivat miehen vaimon, joka vietiin moottoriveneillä sadan kilometrin päähän Somaliaan. Kolme viikkoa myöhemmin ranskalaisnainen kidnapattiin Lamun vastarannalta, Manda-saarelta. Länsimaiset turistit pääsevät vapaaksi suuria lunnaita vastaan, usein vasta monien kuukausien vankeuden jälkeen.
Kidnappauksista kärsivät myös Lamun asukkaat : sympaattinen dhow-veneen kapteeni Captain Happy, majatalomme isäntä Ibrahim ja se nuori äiti, joka piirsi nilkkaani hennatatuoinnin. He ja lähes kaikki muut Lamun asukkaat elävät turismista.
Miten lamulaiset selviävät tästä eteenpäin? Kidnappausuutisten jälkeen hotellivarauksia on peruttu ja muutama hotelli on suljettu kokonaan. Lamun asukkaat saavat 90 prosenttia tuloistaan turismista. Kiireisin sesonki oli juuri alkamassa. Paikalliset kertoivat minulle selviävänsä hiljaisen sesongin yli nipin napin.
”Matkailun sesonkikuukausina taotaan rahaa, joka laitetaan sukanvarteen hiljaista kautta varten” dhow-kapteeni Ali selitti.
Auringonpaisteessa Lamu näyttäytyi paratiisina, mutta pinnan alla väreili jo keväällä. Mieheni jutteli hämyisässä baarissa paikallisten nuorten miesten kanssa. He kertoivat al-Shabaabin ja merirosvojen soluttautuneen saarelle.
Jo vuosi sitten eri viranomaistahot ennustivat somalimerirosvojen hakevan laivoja helpompia uhreja Pohjois-Kenian saarten lomakohteista. Herää kysymys, miksei Kenian hallitus ja alueella partioivat kansainväliset merivoimat tehostaneet valvontaa jo tuolloin?
Kenian poliisiin ja rajavalvontaviranomaisiin tuohtuneet Lamun hotelliomistajat ja yrittäjät ovat epätoivoisia. Lähestyvästä sesongista ennustetaan hipihiljaista. Monia hotellien työntekijöitä on jo lomautettu ja useat perheet joutuvat kituuttamaan.
Turistit palaavat Lamulle aikanaan, mutta millä syrjäisen saaren yhteisö siihen asti elää? Niin kauan kun Somalia on sekasorron vallassa, on merirosvoja vaikea saada kuriin. Lähtiessämme Lamulta Captain Happy juoksi peräämme.
”Haluatko vielä ratsastaa aasilla, madam? Special price just for you!”
Huikkasin miehelle ratsastavani seuraavalla kerralla. Valitettavasti seuraava kerta on nyt jossain kaukana tulevaisuudessa.
LAURA MERILÄINEN, 6.10.2011
Kommentit (0)
Bangladeshissa isänmaallisuus ei ole pelkkää nationalismia.
Täytyy tunnustaa, että koen kaikenlaisen sodan glorifioimisen varsin epämiellyttävänä. Vaikka sotimalla olisi saavutettu mitä tahansa, menetykset ovat aina molemmilla osapuolilla valtavat.
Siksi olin ensin hieman ennakkoluuloinen, kun tapasin illalliskutsuilla rouvan, joka on tehnyt elämäntyönsä perustamalla Bangladeshin itsenäisyyssodassa kaatuneen miehensä nimeä kantavan säätiön. Vuonna 1971 käyty sota sankarimyytteineen on yksi tärkeimmistä Bangladeshin historiallista identiteettiä ja isänmaallisuuden tunnetta muokkaavista tekijöistä.
Rouvan läsnäolo viritti keskustelun isänmaallisille urille. Mutta sen sijaan, että isänmaallisuus olisi ollut sulkeutuvaa nationalismia, keskiössä oli – yllättäen – kysymys siitä, miten köyhän maaseudun ahdinkoa voisi helpottaa. Se oli keskustelijoiden mielestä mitä isänmaallisinta. Niin, mikäpä itse asiassa olisi isänmaalle parempaa kuin solidaarisuus maan vähäosaisia kohtaan.
Koulutettujen ja urbaanien dhakalaisten keskustelua kuunnellessa tuli mieleeni fennomaanit 1800-luvun Suomessa. Fennomaanien tavoitteena oli nostaa Suomen enemmistö, suomea puhuva maaseudun köyhä kansa, aktiiviseksi tekijäksi Suomen asioissa.
Hyvät aikeet eivät ole jääneet ainoastaan puheiksi Bangladeshissa. Sotasankarin nimeä kantavan säätiön tehtävänä on tarjota maaseudun köyhille lääkäripalveluita. Ei suinkaan glorifioida sotasaavutuksia, ainakaan pelkästään.
Illan isäntä itse oli Bangladeshin keskushallinnon virkamies, joka toimii kaupunginjohtajaa vastaavassa virassa syrjäseudulla. Hän on aloittanut alueellaan kehityshankkeita, joiden päätavoite on aktivoida köyhät auttamaan itseään. Paikalla oli myös televisiotoimittaja, joka oli tehnyt oman osansa antamalla köyhille äänen mediassa.
Keskustelun jatkuessa isänmaallisuus levittäytyi globaaliksi: keskustelijat alkoivat pohtia, kuinka saada Bangladeshissa keksityt köyhyydenpoistomenetelmät palvelemaan muidenkin maiden vähäosaisia.
Mutta miksi hyvin toimeentulevat kaupunkilaiset välittäisivät maansa, saatikka muiden maiden, köyhistä? Eikö kehitysmaan eliitti olekaan läpeensä korruptoitunutta ja itsekästä?
Niin, miksi me rikkaiden maiden asukkaat välittäisimme maailman vähäosaisista?
Isänmaallisuuden nimissä? Miksi ei? Isänmaallisuus voi olla myös globaalia.
OLLI MOILANEN, 4.10.2011
Kommentit (0)