Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Tuntuu ettei Malin Timbuktussa muita olekaan kuin aavikkoretkiä tarjoavia oppaita ja korumyyjiä.
Kaupungissa parhaillaan olevien turistien määrän voi laskea varmaan kahden käden sormilla. Aiemmin Malin ykkösnähtävyytenä ollut kaupunki ei enää ole matkailijoiden suosiossa.
Terroristiryhmittymä on uhkaillut länsimaalaisten kidnappauksilla eikä sinne suositella matkustamista.
Matkailijoille suunnattujen palveluiden ja tavaroiden tarjoajia riittäisi kuitenkin edelleenkin suuremmallekin turistiryntäykselle.
Matkailijamäärien romahdus tuntuu tehneen yrittäjät myös aiempaa sinnikkäämmiksi. Toisaalta periksiantamattomuuden ymmärtää, kun miettii, minkäläinen vaikutus matkailijoiden vähentymisellä on ollut sen parissa työskenteleviin. Vaikka vain yksi suurenkin perheen jäsenistä olisi mukana turistibisneksessä, hänen tuloillaan elätetään usein koko perhe.
Vielä huonommmin asiat ovat naapurimaissa Mauritaniassa ja Nigerissä, joiden aavikoille lennätettiin ennen terroristiuhkauksien alkamista viikoittain konekaupalla eurooppalaisia. Maiden tärkeimmillä turistialueilla Mauritanian Adrarissa ja Nigerin Ténéréssä ei enää käy ketään.
Tulotason romahdus on ollut merkittävä. Esimerkiksi nigeriläinen koulutettu sairaanhoitaja tienaa kuukaudessa parhaimmillaankin vain 45 000 Länsi-Afrikan frangia eli noin 70 euroa, mutta moni turisti kuluttaa saman verran yhdessä päivässä. Edes penniä venyttämällä matkailija ei pärjää Länsi-Afrikassa helposti alle 15 euron päiväbudjetin.
Nigerissä pohjoisen matkailuyrittäjät, jotka jo kolme vuotta sitten muuttivat joukolla pääkaupunkiin Niameyhin, toivovat pystyvänsä palaamaan pian pohjoiseen ja avaamaan uudelleen toimistojensa ja hotelliensa ovet.
Toivoa sopii, sillä jos levottomuudet ja sen aiheuttama turistikato jatkuvat riittävän pitkään, matkailun vaatima tietotaito ja infrastruktuuri katoaa. Esimerkiksi Sierra Leonessa yli kymmenen vuotta kestänyttä sisällissotaa edeltäneestä turismin kultakaudesta muistuttavat enää vain hotellien rauniot.
Vielä nytkin, lähes kymmenen vuotta sodan loppumisen jälkeen turismibisnestä ollaan vasta aloittelemassa uudelleen ja suurinta osaa harvoista rantahotelleista käyttävät vain maassa työskentelevien avustusjärjestöjen työntekijät viikonloppuisin.
* * * * *
Kirjoittajat lähtivät lokakuussa 2009 Suomesta kiertämään Afrikan mannerta maa- ja meriteitse ja pelkästään julkisin kulkuneuvoin. He saapuivat Afrikkaan Espanjasta jouluna 2009 ja tarkoituksena on kiertää Etelä-Afrikan kautta aina Egyptiin asti. Matkalla tulee väkisinkin pohdittua kehityskysymyksiä ja arjen erilaisuutta eri maissa.
Koivisto on tällä hetkellä vapaa toimittaja, ja Seppänen työskenteli ennen matkaa it-yrityksen helpdeskissä.
Global.finlandissa tekijän nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 30.9.2010
Kommentit (0)
Autojen määrä Vientianessa on moninkertaistunut viimeisten viiden vuoden aikana. Aamu- ja iltapäiväruuhkat ovat legendaarisia, liikenneonnettomuuksia näkee lähes päivittäin.
Ruuhkassa odottaessa on ollut aikaa miettiä, onko lisääntyvä liikenne kehityksen hinta. Aamu- ja iltapäivisin Vientianessa on turha yrittää autolla mihinkään kovin nopeasti. Moottoripyörällä ehkä ehtii, jos koukkaa jalkakäytävän tai vastaantulevien kaistan kautta jonon kärkeen.
Toista on maaseudulla. Ihmiset elävät kaukaisissa kylissä, jonne tiet eivät vie ja palvelut eivät ulotu.
Kylään rakennettava tie on ensiarvoisen tärkeä, ja sen moninkertaisia vaikutuksia ei kevyellä pintasilmäyksellä tule ymmärtäneeksi.
Esimerkiksi eteläisessä Naxay Noin kylässä, Saravanen provinssissa asuva herra Oudone voi nykyisin myydä oman maatilansa tuotteita alueelle rakennetulla torilla.
Torille on helppo kulkea, koska kylän ja toripaikan välille rakennettiin asvaltoitu tie. Pieni torikauppa tuo 11-henkiselle perheelle käteistä, jolla voidaan maksaa esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon liittyviä kuluja. Tietä pitkin voi myös kulkea kouluun ja lääkäriin paljon aiempaa helpommin ja nopeammin. Tien rakentamisen positiiviset vaikutukset ovat moninkertaiset.
Mutta eivät tiet sellaisenaan riitä. Maaseutu voidaan rakentaa täyteen asvaltoituja teitä, jotka yhdistävät kyliä ja markkinapaikkoja. Suorilla investoinneilla voidaan perustaa tehtaita, jotka tuovat mukanaan työpaikkoja.
Mutta ei sekään riitä. Ja siinä onkin kehittyvien maiden tukemisen keskeisin haaste. Miten rakennetaan kokonaisuus, jossa investointien kärki kohdistuu ihmisiin, ja vielä tasapuolisesti eri puolilla maata?
Laosissa elää virallisesti 49 eri etnistä ryhmää, jotka jakautuvat neljään kieliryhmään. Lao-tain kieliryhmään kuuluvat kotitaloudet tienaavat vuosittain asukasta kohti noin 390 Yhdysvaltain dollaria, mone-khmerien kieliryhmään kuuluvat taloudet keskimäärin 220 dollaria, tiibetiläis-kiinalaisen kieliryhmän kotitaloudet noin 216 dollaria ja hmong-loumien kieliryhmän taloudet puolestaan noin 230 dollaria.
Ero lao-tain kieliryhmään kuuluvien ja muiden kieliryhmien vuosiansioiden välillä on silmiinpistävän suuri – ainoastaan rikkaimpaan ryhmään kuuluvat kotitaloudet tienaavat hieman yli dollarin päivässä.
Vaikka jokaisella torilla myydyllä riisikilolla ja melonilla on välitöntä merkitystä maaseudun perheen elämään, politiikkaa tehtäessä ei ole syytä tavoitella pelkästään talouskasvua.
Lisähaaste maaseudun elämään tulee hallituksen uudelleensijoitustoimista, joilla siirretään kokonaisia kyliä taloudellisesti kannattavien, suurten teollisuushankkeiden tieltä muualle. Osana uudelleensijoitusta on myös pyritty luomaan suurempia kyläyksiköitä vähemmän vaikeakulkuisten taipaleiden taakse. Tällöin kyliin voitaisiin ulottaa keskeisimmät peruspalvelut, kuten tieyhteys, koulutusta ja terveydenhuoltoa.
Suuri haaste tälle talousnäkökulmasta kannattavalle toiminnalle tuo Laosin etninen rikkaus. Samaan kylään siirretyt ihmiset eivät välttämättä osaa toistensa kieltä tai tunne toistensa kulttuuria, jolloin voi olla vaikeaa jakaa talouden hyötyjä ja sopia erimielisyyksiä.
Jos nykyinen trendi jatkuu, kaupungeissa asuvien osuus kasvaa nykyisestä 25 prosentista 40 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Ehkä myös herra Oudonen kotikylä rakentuu naapurikylien kanssa kaupungiksi.
Uudet tiet ja toripaikat lisäävät perheiden taloudellisia mahdollisuuksia pitää huolta lasten koulutuksesta ja kaikkien perheenjäsenten terveydestä. Mutta tarkoittaako kehitys Naxay Noin kylälle automaattisesti myös sitä, että liikenne ja liikenneonnettomuudet lisääntyvät?
Kirjoittaja on Vientianessa työskentelevä viestintäalan asiantuntija.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
INKA LEISMA, 28.9.2010
Kommentit (1)
J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (Disgrace 1999). Suom. Seppo Loponen. Otava 2000.
Romaanissaan HäpeäpaaluJ. M. Coetzee kuvaa apartheidin jälkeistä Etelä-Afrikkaa kaunistelematta. Tarinan päähenkilö, 52-vuotias David Lurie, työskentelee professorina Kapkaupungin yliopistossa. Hän on romantiikan ajan runouden asiantuntija ja omien sanojensa mukaan rakkauden jumalan Eroksen palvelija.
David pitää kiinni valkoisen yliopistoprofessorin hupenevasta auktoriteetista. Hän solmii suhteen kolmekymmentä vuotta nuoremman opiskelijan kanssa. Ikäeron lisäksi opiskelijan ja opettajan välillä vallitsee vallan epätasapaino. Suhteen paljastuminen aiheuttaa skandaalin, ja David erotetaan yliopistosta.
Tyhjän päälle jäävä David jättää Kapkaupungin ja matkaa tyttärensä Lucyn maatilalle Itä-Kapmaahan. Keskellä synkkää Afrikkaa David huomaa, että yliopistotutkinnoista ja länsimaisesta sivistyksestä ei ole apua paikassa, jossa raiskaukset, ryöstöt ja verinen taistelu elintilasta ovat arkipäivää.
David kritisoi Lucyn uravalintaa koirakennelin pitäjänä, mutta päätyy itse eläinklinikalle avustamaan koirien lopettamisessa. Häpeäpaalussa eläimet ovat lihaa ja verta. Lisäksi ne toimivat sorrettujen naisten ja mustien vertauskuvina.
Davidille eläimet edustavat absoluuttista toiseutta. Päähenkilö joutuu pohtimaan, mikä vastuu ihmisillä on toisia olentoja kohtaan toteuttaessaan elämäntapaansa.
Entä millaisin rajoituksin ihminen voi kuvitella itsensä toisen asemaan?
Kirja henkii käsin kosketeltavaa häpeää, joka kuvastuu paitsi päähenkilön kohtalon kurjuudessa, myös sorron jättämissä arvissa Etelä-Afrikan maaperällä. Yksilön ja yhteisön sekä yksilön ja auktoriteetin välisiä ristiriitoja kuvaamalla kirjailija tekee terävää yhteiskuntakritiikkiä.
Tarina vavisuttaa niin päähenkilön kuin lukijankin ihmisyyttä. Davidin koko olemassaolo on vaakakupissa, kun hän pohtii, mikä hän on. Häpeäpaalun herättämät kysymykset eivät jätä rauhaan.
KATARIINA KALLINEN, 24.9.2010
Kommentit (0)
Keniassa on julkaistu ensimmäinen väestönlaskenta kymmeneen vuoteen. Siinä tiedusteltiin myös kansalaisten etnistä taustaa.
Väestönlaskenta on herättänyt maassa paljon keskustelua, sillä reilun kahden vuoden takaiset väkivaltaisuudet linkittyivät pitkälti etnisten ryhmien välisiin ristiriitoihin. Nyt Keniassa kysytään, ruokkiiko etnisyyden tilastointi ennakkoluuloja entisestään.
Väestönlaskennan johtaja Anthony Kilele totesi BBC:lle raportin julkaisun yhteydessä, ettei tilastoissa itsessään ole mitään poliittista. Ongelma on siinä, kuinka ihmiset suhtautuvat niihin.
Samoilla linjoilla on professori Evan Mwangi, joka pohti kysymystä Daily Nationissa juuri ilmestyneessä kirjoituksessaan. Hänen mukaansa monet kenialaiset eivät tunnu ymmärtävän, ettei etninen monimuotoisuus ole ongelma, vaan sen perusteella tapahtuva syrjintä.
Syrjintää välttääkseen esimerkiksi nairobilaisten hienojen ravintoloiden tarjoilijat ovat ottaneet tavaksi paljastaa nimikyltissään etunimestään vain etukirjaimen, ei koko nimeä, sillä nimi paljastaa etnisen ryhmän.
Oman kokemukseni mukaan erityisesti korkeasti koulutetut kenialaiset ovat jo pitkään käyttäneet mieluummin neutraalia kristittyä nimeään kuin etniseen ryhmään linkittyvää nimeään. Siis mieluummin Jane kuin Njeri.
Nimen lisäksi kieli luonnollisesti paljastaa etnisen taustan, ellei puhuta englantia tai suahilia, samoin kotiseudusta ja ulkonäöstä voi päätellä paljon. Näin ollen, kuten Mwangikin toteaa, etnisen taustan häivyttämisen tai peittämisen sijaan kenialaisten pitäisi oppia hyväksymään ja kunnioittamaan kulttuurista monimuotoisuutta.
Mutta vaikka etniset ennakkoluulot vähitellen katoaisivatkin (ja etenkin koulutetuilla ne ovat jo pitkälti kadonneet), etninen identiteetti on keskeinen osa kenialaisten elämää. Heidän poliittinen lojaliteettinsa nojaa pitkälti etnisyyteen, mikä edesauttoi ja ylläpiti myös viime vaalien jälkeisiä väkivaltaisuuksia.
Luonnollisesti myös kenialaisille tärkeä suku vahvistaa etnistä identiteettiä, vaikka avioliittoja solmitaan entistä enemmän yli etnisten rajojen ja sen myötä ihminen voi kuulua myös toiseen etniseen ryhmään.
Eräs yliopistossa työskennellyt, talvella edesmennyt ystäväni kertoi, ettei hän halua töihin tiettyyn yliopistoon, vaikka yliopisto olisi lähellä hänen kotiseutuaan (minne hän muuten mielellään muuttaisi). Yliopisto on selvästi politisoitunut erään etnisen ryhmän ”temmellyskentäksi”.
Valitettavasti yhteiskunnallisesti valveutunut ystäväni ei ehtinyt nähdä sitä, johtaako Kenian uusi perustuslaki - jonka tarkoitus on muun muassa lisätä kansalaisten tasa-arvoa - oikeudenmukaisempaan ja etnistä moninaisuutta arvostavampaan kulttuuriin.
Kirjoittaja on kehityskysymyksiin perehtynyt vapaa toimittaja ja tutkija.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
JOHANNA LATVALA, 22.9.2010
Kommentit (0)
Nyt kuka tahansa voi netissä rahoittaa köyhien maiden nuorten korkeakouluopintoja.
Vittana on telugun kieltä ja tarkoittaa siementä. Vittana on myös yhdysvaltalaisten nuorten perustama verkkosivusto, jossa kuka tahansa voi lainata rahaa köyhien maiden korkeakouluopiskelijoille.
Vittana toimii samalla tavalla kuin suomalaistenkin tuntema kiva.org-sivusto: parinkympin vipeistä kerääntyy summa, jolla paikallisen mikroluottoyhdistyksen valitsema nuori päättää korkeakouluopintonsa, menee töihin ja ryhtyy maksamaan lainaansa takaisin. Nuorten itsensä on vakuutettava omalla kuvallaan ulkomaiset luotottajat ahkeruudestaan ja kyvykkyydestään.
Tätä nykyä Vittana toimii Nicaraguassa, Paraguayssa, Perussa, Mongoliassa ja Vietnamissa. Kolmen vuoden aikana sivuston kautta on jaettu opintolainaa vajaat 210 000 euroa.
Vittanan kaltaisia, erityisesti Latinalaiseen Amerikkaan ja Aasiaan panostavia opintolainasivustoja on muitakin. Ne kaikki muistuttavat, että perusopetuksen lisäksi köyhien maiden nuoret tarvitsevat mahdollisuuden korkeakoulutukseen.
Esimerkiksi mongolialaisen XacBankin entinen johtaja Ganhuyag Ch. Hutagt sanoo brittiläisessä The Economistissä (11.9.2010), että rahan lainaaminen korkeakouluopiskelijalle on parempi keino taistella köyhyyttä vastaan kuin luotottaa pikkubisneksiä. Hän perustelee väitteensä sillä, että korkeakoulutetut nuoret hankkivat töitä, jotka nostavat heidän elintasonsa reilusti yli köyhyysrajan.
Vittanan keulahahmo Kushal Chakrabarti myös toteaa, etteivät nuoret tarvitse almuja vaan lainaa, jolla he voivat omanarvontuntoisesti rahoittaa opintonsa.
Rahan vippaaminen tuntemattomalle nuorelle ei ole tietenkään riskitöntä. Köyhien maiden opiskelijat ovat harvoin järjestäytyneet perinteisten mikroluoton saajien tavoin tukiryhmiksi, jotka paikkaavat toistensa kyvyttömyyttä suoriutua lainan takaisinmaksusta. Opiskelijat tarvitsevat myös pitkäaikaista lainaa.
Vittana on ratkaissut ongelman luotottamalla lähinnä loppuvaiheen opiskelijoita, joiden äidit ovat kunnostautuneet muissa mikroluotto-ohjelmissa.
Nuorten itsensä mielestä suurin ongelma lienee kuitenkin kohtuullisesti palkattu työpaikka, joka lainanmaksun katteeksi – ja jo itsensä elättämiseksi – jostain pitäisi hankkia.
Mikroluottomarkkinat näyttävät uskovan, että ainakin Latinalaisen Amerikan, Kiinan ja Vietnamin nuorille riittää työtä, mutta mikä on afrikkalaisten nuorten tulevaisuus? Nyt reilu puolet heistä on vailla työtä ja vain viitisen prosenttia opiskelee korkeakouluissa.
Kuka ryhtyisi lainoittamaan heidän opintojaan?
TIINA KIRKAS, 21.9.2010
Kommentit (0)
Mitä kaikkea pitää antaa, että se on tarpeeksi?
Tähän liberialaiskylään on avustusjärjestön tuella perustettu jo aikuisten lukutaitoryhmä ja yhteisöpuutarha sekä rakennettu huusseja, jotka tuottavat pelloille ravinnetta. Silti, kun kylässä vierailee järjestön paikallisen edustajan kanssa, kyläläiset pyytävät lisää - tällä kertaa myrkkyä orastavaan tuholaisongelmaan.
Samaan ilmiöön olemme törmänneet muuallakin: Sierra Leonessa kansainvälistä tukea saaneet ammattiliitot lähettivät vierailijoiden mukana pyynnön toimistotarvikkeista ja kylä, joka oli jo saanut alkupääoman liiketoimintaa varten, pyysi lisää rahaa. Liberiassa tukea saanut ammattijärjestö taas pyysi suomalaistoimittajaa viemään tiedon työläisten ahdingosta suoraan tasavallan presidentille.
Suomalaisesta, joka ei apua pyydä ja jonka mielestä sen kysyminenkin on yleensä hävettävää, jatkuva pyytäminen tuntuu oudolta. Luulisi, että jos ei ole mitään, vähäänkin olisi tyytyväinen ja siitä yrittäisi parhaansa mukaan kehittää jotain lisää.
Joskus tuntuu myös, että maalaisjärki on pahasti hukassa. Miten kylissä ei ilman järjestön vinkkiä esimerkiksi tulla ajatelleeksi, että jos aikuiset eivät kehtaa käyttää seinätöntä vessaa, siihen voisi rakentaa seinät. Tai miksi kansalaisjärjestön työntekijän pitää kehua järjestönsä tukemaa viljelijää, joka on hoitanut peltonsa hyvin. Kun koko perheen elanto on sadosta kiinni, luulisi, että peltoonsa panostaa kehumattakin.
Kun pohdimme tätä asia ääneen, eräs vuosia kehitysyhteistyötä Afrikassa tehnyt totesi, ettei oma-aloitteinen ongelmanratkaisu tai asioiden hoito ole helppoa, jos on elänyt pitkään riippuvaisena ulkopuolisesta avusta esimerkiksi pakolaisleirillä. Jos kymmenen vuoden ajan kaikki on annettu valmiina, ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu mihin tahansa ongelmaan on varmaan pyytää jotakuta muuta hoitamaan se.
Siihen, miten avun saamisesta sitten siirrytään omavaraisuuteen, ei kellään oikein tunnu olevan vastausta, ja vaikka olisikin, muutos ei tapahdu hetkessä.
Kehitysyhteistyöstä voi kuitenkin poikia avunsaajille oma-aloitteista ja kaikki osapuolet yllättävää liiketoimintaa. Esimerkiksi Liberiassa huusseja saaneet kyläläiset eivät ainoastaan käytä ulosteista saatua lannoitetta omilla pelloillaan, vaan ovat alkaneet myydä sitä myös naapurikylille, ja jopa lähistöllä oleva kumipuuplantaasi on ilmaissut kiinnostuksensa.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 16.9.2010
Kommentit (0)
Maailmassa on yli miljardi nälänhädästä kärsivää ihmistä ja moninkertaisesti länsimaiden asukkaita, jotka himoitsevat nälkäisen fanaattisuudella uusia elämyksiä ja kulutushyödykkeitä. Nälän tyydyttäminen on yksi ihmisen perustarpeista, mutta voiko kosketusnäyttöpuhelinnälkää verrata peruselintarvikkeiden nälkään?
Ruotsalainen lehtikuvaaja Jens Assur ei näe ongelmaa rinnastaa globaalia nälkää. Assurin näyttelyn nimi on ytimekkäästi Nälkä ja se on esillä Tukholman Kulturhusetissa 26. syyskuuta asti.
Assur haluaa saada meidät ajattelemaan ja toimimaan. Hän vertaa kohtaamiaan ”samppanja-orgioita” viettäviä ruotsalaisnuoria sudanilaisnuoriin, joiden on käveltävä jopa 50 asteen lämmössä useita tunteja saadakseen tilkan vettä, joka todennäköisesti on koleran saastuttamaa.
Assur näkee 2 000 euroa illassa samppanjaan käyttävät nuoret länsimaisen kulutushysterian jäävuoren huippuna, ja syyllistää kaikki hyvinvointivaltion asukkaat saman jäävuoren rakennusosiksi.
Ilmastonmuutoksesta ja länsimaisten kulutustottumusten dramaattisista seuraamuksista maailman metsille, ekosysteemeille, eläimille ja ihmisille kertovat tekstikatkelmat nousevat näyttelyssä pääosaan maailman metropoleja ja Tukholman lähiöiden talvimaisemia kuvaavien kuvasuurennosten rinnalla.
”Talouskasvun turvaamiseksi meidän pitää kuluttaa, mutta maailman säästämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi meidän pitää radikaalisti leikata kulutustamme. Me kaikki tiedämme, mitä pitää tehdä. Sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä”, Assur julistaa näyttelyvieraille.
Faktat ovat yksinkertaisia, mutta vastaukset eivät välttämättä ole yhtä yksinkertaisia. Maailman ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan joukkovoimaa ja yhteispeliä – jokaisen pienilläkin valinnoilla on merkitystä.
PÄIVI ARVONEN, 13.9.2010
Kommentit (0)
Sivu 1/2