Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Sierra Leonen pääkaupungin Freetownin pimeitä katuja valaisevat vain katumyyjien pienet öljylamput. Liikenteen melun yli jostain kajahtaa jämäkkä huuto: "White boy!" Mitähän nyt pitäisi tehdä: olla huomioimatta huutajaa, kiristää tahtia vai kääntyä katsomaan, mitä asiaa miehellä on?
Onneksi passeista on vain kopiot mukana, taskussa ainoastaan vähän rahaa ja kadulla näyttäisi olevan muitakin ihmisiä.
Kun sitten kääntyy epäluuloisesti katsomaan, huutajaksi osoittautuu parikymppinen nuori mies, joka vilkuttaa kavereidensa kanssa innoissaan suu leveässä virneessä.
Kyse olikin, kuten niin usein aiemmin, paikallisesta, joka halusi vain päästä ulkomaalaisten kanssa juttusille tai osoittaa vieraanvaraisuuttaan. Minkä takia hyväntahtoiseen huuteluun sitten reagoi hätääntymällä?
Jos Suomessa kuulisi jonkun huutavan öisellä kadulla "Hei, musta mies!", sitä pitäisi automaattisesti uhkaavana. Olemme oppineet, että toisen ihmisen ihonvärin esiintuominen ei ole missään yhteydessä sopivaa ja kaikenlainen rotuerottelu on aina kielteistä.
Toisin on Länsi-Afrikassa, jossa moni ohikulkija tervehtii meitä yksinkertaisesti huudahtamalla "valkoinen". White boyhin, toubabiin, obruniin tai pumuihin ei kuitenkaan yleensä tunnu liittyvän mitään arvolatausta. Tosin korkeakoulutettuja kaupunkilaisia muiden huutelu tuntuu joskus hävettävän.
Ehkä kyse onkin koulutustasosta. Jos ei ole käynyt kouluja, ei ehkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että toisten erilaisuuden esiintuominen on jollakin tavalla väärin. Ja onko erottelu sitten niin kielteistä, jos sitä ei tarkoita pahalla? Olemme itsekin alkaneet huomauttelemaan toisillemme "Katso, muita valkoisia!", kun liikumme turistialueiden ulkopuolella Länsi-Afrikassa.
Vielä pari kuukautta ja alamme varmaan huutaa heille toiselta puolen katua: "Valkoinen! Miten menee?"
* * * * *
Kirjoittajat lähtivät lokakuussa 2009 Suomesta kiertämään Afrikan mannerta maa- ja meriteitse ja pelkästään julkisin kulkuneuvoin. He saapuivat Afrikkaan Espanjasta jouluna 2009 ja tarkoituksena on kiertää Etelä-Afrikan kautta aina Egyptiin asti. Matkalla tulee väkisinkin pohdittua kehityskysymyksiä ja arjen erilaisuutta eri maissa.
Koivisto on tällä hetkellä vapaa toimittaja, ja Seppänen työskenteli ennen matkaa it-yrityksen helpdeskissä.
Global.finlandissa tekijän nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 31.8.2010
Kommentit (1)
On jo vanha vitsi, että Australia ja Uusi-Seelanti pistävät maapalloa esittävän kartan ylösalaisin. Afrikassakin taito osataan. Mosambikilaisessa Quelimanen kaupungissa löytyi ravintolasta selkeä viesti: olemme maailman huipulla. Huolimatta siitä, että ympärikäännetyssä kartassa muut mantereet yltivät lähemmäksi Etelänapaa. Mutta siitä viis.
Jotain paljon viehättävämpää on tullut tänä vuonna National Geographic tv-kanavalta - nimittäin Meet the Natives -sarja. Sarja alkaa siten, että viisi tutkimusmatkailijaa Vanuatun Tannan saarelta saa kutsun tutustua eksoottiseen saareen nimeltä Englanti.
Tällä kaukaisella saarella he tutustuvat kolmeen erilaiseen heimoon: keskiluokkaan, työväenluokkaan ja yläluokkaan. Samalla matkalla he toivovat tapaavansa jumalansa pojan, prinssi Philipin.
Vuonna 2007 valmistunut kolmiosainen dokumentti koukuttaa. Huolimatta siitä, että tekijät ovat brittejä, kertojan näkökulma ja ääni on tannalaisten.
Viisi miestä pukeutuu ensimmäisen kerran elämässään smokkiin, käyttää pölynimuria ja ihmettelee, miksi ihmeessä ihmiset nukkuvat kaduilla, kun kaupungissa on niin paljon taloja!
Samaiseen sarjaan on tehty jatkoa Yhdysvalloissa: Meet the Natives USA, 2009. Tämä hieman löysemmällä otteella tehty tutkimusmatka yhdysvaltalaisten ihmisten elämään on edelleen hauska, mutta aika ajoin vakava. ”Miksi ihmeessä ihmisen pitää poistaa kasvoiltaan vanhenemisen merkit, kun me kuolemme joka tapauksessa?” kysyvät tannalaiset.
Sarjaa voidaan kritisoida siitä, että Vanuatu ei ole niin köyhä ja kehittymätön, kuin dokumentin tai tositelevisiosarjan mukaan voisi kuvitella. Mutta todellisuutta on se, että me täällä pohjoisessa unohdamme, että kehityksen mittarit määritellään niin kutsuttujen kehittyneiden maiden mukaan.
Kehitys on monimutkainen kokonaisuus, jota ihmetellessä voi joutua loputtomaan suohon. Varsinkin kun ottaa huomioon myös kulttuurisia näkökulmia -talouskysymyksistä puhumattakaan.
Indonesialaisen kehitysyhteistyöasiantuntijan kanssa saimme tunnin tärvääntymään, kun pohdimme, mikä on kehitys. Hajosimme aivan liian moneen näkökulmaan. Tuloksena oli, että kehitysyhteistyötä tarvitaan, mutta sarka on valtava yhden tai kahden ihmisen ymmärtää.
Pari viikkoa sitten Mosambikissa helpotti - pääsin takaisin peruskysymysten pariin. Kun maan väestöstä noin 50 prosenttia on lukutaidottomia ja 60 prosenttia saa tulonsa maataloudesta, joka ei ole kehittynyt sitten 1950-luvun, tuntui hyvältä, kun paikallinen kollega oli ytimekäs: kehitys on elämistä köyhyysrajan yläpuolella.
Haastattelemani hiv-positiivinen yksinhuoltajaäiti kertoi tuottavansa ruokansa kotipuutarhassa ja hankkivansa vihanneksilla lisätuloja, jotta voisi ostaa 2 sentillä ruokaöljyä illan vihannespataan, jos muista menoista jää jotain jäljelle. Tärkeintä äidille ovat perheen päivittäiset ateriat ja terveys, jotta voi hän hoitaa puutarhaansa.
Tannalaisten visiitti Englantiin ja Yhdysvaltoihin osoitti, kuinka paljon ylimääräistä ja tarpeetonta meillä kehittyneissä maissa on. Ja silti niin paljon tarpeellista - kuten vapaat ja monipuoliset tiedotusvälineet aina kaapelikanavien loputtomaan tarjontaan saakka.
Monessa kehitysmaassa sanomalehden lukija saa eteensä lähinnä paikallispolitiikkaa sekä rikoskertomuksia ja ensisijainen tiedotuskanava on radio. Meet the Natives kohtaa yleisön vain maailman keskiluokassa ja sitä paremmin menestyvissä piireissä. Harmi!
EEVA SUHONEN, 30.8.2010
Kommentit (1)
Suorat investoinnit ovat Laosissa kuuma peruna.
Kansainvälisissä ja kotimaisissa investoinneissa nähtiin kaudella 2008 - 2009 todella suuri harppaus, kun niiden määrä nousi edelliskauden 1,21 miljardista Yhdysvaltain dollarista peräti 4,3 miljardiin dollariin. Vuonna 2005 vastaanotettu kansainvälinen kehitysapu, 230,4 miljoonaa dollaria, vaikuttaa mustavalkoisessa vertailussa lähinnä Mekongiin huuhtoutuvilta hiekanmurusilta.
Investointien määrästä ja laadusta keskustellaan jatkuvasti, mutta aihe on sensitiivinen. Ohimennen voi kysyä, kuinka paljon kiinalainen kasino keskellä viidakkoa hyödyttää maan talouskehitystä, jos kasinon asiakkaatkin ovat kiinalaisia siirtotyöläisiä.
Palvelusektori on kasvanut vuosien aikana 24,7 prosentista 38,4 prosenttiin, ja se on tällä hetkellä merkittävin kansantaloutta tukeva ala. Kehittyvistä teollisuus- ja palvelusektoreista huolimatta yli 75 prosenttia työvoimasta toimii yhä maataloussektorilla. Työpaikkoja ei ole syntynyt talouskasvun kanssa samassa suhteessa. Maasta viedään ulos raaka-aineita, ja niiden jalostamisessa tarvittavat työpaikat sijaitsevat muualla.
Suurin osa maan väestöstä asuu maaseudulla syrjäisissä kylissä, joissa eletään perinteisten maanviljelysmenetelmien, maankäytön, kielten ja kulttuurien mosaiikissa. Esimerkiksi maan pohjoisimmassa Phongsalyn provinssissa muualla kuin maataloudessa toimii vain 9,7 prosenttia väestöstä, ja eteläisessä Saravanen provinssissa luku on vielä alhaisempi, 7,3 prosenttia. Pelloilla työskentelevät useimmiten naiset.
Maaseudun ihmiset elävät muutosaikaa, jota edistää yhtäältä väestönkasvu ja toisaalta markkinoiden ja median vaikutuspiirin laventuminen. Alueelliset erot kylien sopeutumisessa muutokseen ovat suuria – joillain alueilla ihmiset sopeutuvat verrattain nopeasti ja muutoksista hyötyen. Vaikeakulkuisilla, pitkien taipaleiden takana asuville kyläläisille muutoksen hyödyt eivät välttämättä kerry. Haasteilta ei vältytä, kun kokonaisia kyliä siirretään tuottavien teollisuushankkeiden alta muualle.
Kuinka yhdistää maahan virtaavat investoinnit ja niiden mahdollisesti tuomat työpaikat? Pitkäjänteisellä politiikalla ja koko yhteiskuntaa leikkaavilla suunnanmuutoksilla, tietty. Helppoa kuin heinänteko? No ei ole.
Tuoreessa Laosin Inhimillisen kehityksen raportissa suositellaan muun muassa, että maahan luotaisiin selkeä poliittinen linjaus ammatillisen koulutuksen tasapuoliseksi takaamiseksi ympäri maata. Keskimäärin Laosissa käydään koulua vain neljä vuotta. Lisäksi, työpaikkoja tulisi luoda erityisesti naisille, maataloussektorin ulkopuolelta.
Ja kun puhutaan investoinneista, olisi hyvä huomioida ulkomailta tulevien yksityisten rahansiirtojen merkitys. Laskelmien mukaan siirtotyöläisten lähettämistä rahapuroista kasvaa jopa 7 prosentin kokoinen siivu bruttokansantuotteesta. Teollisuuden aloista puuteollisuudella on suurin kasvupotentiaali erityisesti työpaikkoja ajatellen.
Inhimillisen kehityksen ytimessä on mahdollisuus elää tervettä elämää, jonka aikana voi tehdä tietoisia valintoja, taata itselleen riittävän elintason ja löytää mielekkäitä osallistumisen mahdollisuuksia. Mutta kuinka kaukana on vielä se hetki, kun nainen muuttaa kotikylästään pois tekemään töitä puunjalostus- tai huonekalutehtaaseen, joka tuo valtion kassaan selkeää tuloa? Muutoksen aikaansaamiseksi tarvitsee ylittää paitsi poliittisia esteitä, myös muutama kulttuurinen ajatusrakennelma.
Artikkelissa on käytetty lähteenä heinäkuussa julkaistua kansallista inhimillisen kehityksen raporttia (4th National Human Development Report: Employment and Livelihoods 2009, UNDP)
INKA LEISMA, 23.8.2010
Kommentit (0)
“Joukkomurha on pelkkä sana, joka ei voi satuttaa ketään. Teurastus on hampaaton ja tylsä, vailla sormet verille viiltävää viidakkoveitsen terää.” Useilla maailman kriisialueilla työskennellyt palkittu toimittaja Ros Wynne-Jones kirjoittaa romaaninsa alkupuheessa, ettei ole sanoja kuvaamaan edellä mainittuja asioita. Hän on kuitenkin löytänyt montakin oikeaa sanaa kuvatessaan pitkään jatkunutta Etelä-Sudanin kriisiä.
Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1997-1998, ja vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, itsekin Etelä-Sudanissa työskennelleen Wynne-Jonesin mukaan kirja perustuu tositapahtumiin oikeasti olemassa olevalla sotatoimialueella.
Nuori englantilainen lääkäriopiskelija, Maria, lähtee Etelä-Sudaniin avustustyöhön. Karu todellisuus iskee vastaan saman tien. Wynne-Jones kuvaa kriisialueilla työskentelevien avustustyöntekijöiden alkeellisia olosuhteita, joista on romantiikka kaukana. Nukutaan majassa kovalla patjalla, peseytymään pääsee harvoin, ainoan ‘luksuksen’ tarjoaa silloin tällöin iltanuotiolla nautittu lämmin viski.
Hän kuvaa lohduttomuutta, jonka ympärillä koko ajan läsnä oleva nälänhätä ja kuolema aiheuttavat. Pelkoa, jota ylläpitää ympäristössä räjäytetyt pommit ja maastossa olevat miinat. Toivottomuutta, kun lääkkeitä ja ruokaa ei ole tarpeeksi. Voimattomuutta, kun ei itsekään saa tarpeeksi ruokaa ja sairastelee.
Mutta kaikessa kurjuudessakin on hyviä pilkahduksia. Ilo siitä, kun onnistuu pelastamaan kuolevan lapsen, yhteisöllisyyden tunne, kun juhlitaan vihdoinkin kylään saatua ruokaa, karun kauniin luonnon ihailu, ja äärioloissa läheisiksi muodostuvat ihmissuhteet.
Kirjassa tulee esiin myös se, että avustustyöntekijöiden paikallaolo saattaa itsessään lisätä iskuja. Kaikki eivät nimittäin pidä avustustyöntekijöistä. Kuten kokeneempi avustaja kirjassa toteaa kollegoilleen: “He saattoivat huomata meidän tulomme ja yrittää estää meitä sekaantumasta kehittyvään ruokakriisiin. Pitäkää mielessä, että tämä on ihmisen junailema nälänhätä.”
Kirjassa pohditaan myös avustustyöntekijäksi tulon motiiveja. Onko kyse auttamisenhalusta, romantisoidusta Afrikka-kuvasta, rankan elämänvaiheen pakenemisesta vai mistä? Maria itse toteaa kirjassa, että tähänastisessa elämässään avustustyöhön tulo on ainoa asia, jolla on merkitystä.
Kirjaa sopiikin suositella näin Maailman humanitaarisen avun päivänä.
Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa. Suom. Einari Aaltonen. Like 2010.
JOHANNA LATVALA, 19.8.2010
Kommentit (0)
Valtaosalla egyptiläisnuorista ei mene hyvin. Tämän on todistanut nyt myös YK:n kehitysohjelma UNDP:n tutkimus, joka listaa egyptiläisnuorison kohtaamia haasteita.
Haasteiden kärjessä on köyhyys, joka heikentää mahdollisuuksia paitsi koulutukseen myös avioliittoon. Egyptiläishäiden kustannusten on arvioitu vastaavan sulhasen tai tämän isän 43 kuukauden palkkakustannuksia.
Perinteisen tavan mukaisesti egyptiläisnuoripari muuttaa häiden jälkeen valmiiseen asuntoon, jonka hankkiminen on sulhasen tai sulhasen suvun vastuulla. Morsiamen puolelta tulevat kodintekstiilit ja joskus myös kodinkoneet. Lisäksi sulhasen pitää ostaa tulevalle vaimolleen sekä kihlajaislahja ja morsiuslahja, jotka yleensä ovat morsiamen perheen määrittelemän summan mukaisesti arvokoruja.
Avioitumiskustannuksia nostavat myös häät, jotka Egyptissä ovat mahdollisimman suuret ja näyttävät. Vierasmäärä lasketaan yleensä sadoissa. Vähemmällä rahalla häät voidaan järjestää juhlapaikan vuokraamisen sijaan myös morsiamen kotikadulla ulkotiloissa.
Heinäkuussa julkaistusta raportista selviää, että yli kolmasosa aviopareista elää jommankumman puolison lapsuudenkodissa, koska heillä ei ole varaa hankkia omaa asuntoa.
UNDP:n raportissa erityiseksi huolenaiheeksi nousivat myös koulutus ja työttömyys. Egyptissä on valtion ilmainen peruskoulu, mutta koulukustannuksia lisäävät usein erityisesti koulupuvut, oppimateriaalit ja lähes pakolliset tukiopetustunnit, joihin köyhemmillä perheillä ei ole varaa.
Raportin mukaan jopa 27 prosenttia 18 – 29 -vuotiaista egyptiläisistä ei ole suorittanut loppuun peruskoulua.
Hyväkään koulutus ei kuitenkaan automaattisesti takaa työpaikkaa. Egyptin työttömyys on ensisijaisesti juuri nuorisotyöttömyyttä; jopa 90 prosenttia kaikista työttömistä on alle 30-vuotiaita. Lisäksi suuri joukko nuoria on alityöllistettyjä.
Egyptin pääministeri Ahmed Nazif vakuutti UNDP:n raportin julkistamistilaisuudessa Kairossa, että nuorten ongelmat erityisesti koulutuksessa ja työn saannissa ovat hallituksen erityishuomion kohteena ja tilannetta yritetään parantaa aktiivisesti.
PÄIVI ARVONEN, 16.8.2010
Kommentit (0)
Teatterin keinoin voi toteuttaa ruohonjuuritason sosiaalityötä, kertoo intialaisen Natya Chetanan teatteriryhmän esimerkki. Satu Ranta-Tyrkön sosiaalityön väitöskirja At the Insection of Theatre and Social Work in Orissa, India käsittelee ryhmän tekemää yhteiskunnallista vaikutustyötä.
Maaseudulla teatteriryhmä vie esityksensä paikasta toiseen polkupyörillä. Kaupungeissa esitys suunnataan keskiluokalle. Vaikka maaseudun kiertäminen pyörillä paahtavassa helteessä vaatii paitsi lujan motivaation, myös roimasti lihaksia ja kestävyyttä, monet ryhmäläisistä pitävät juuri näitä retkiä antoisimpina: tilaisuuksina ravistella ihmisten käsityksiä haastamalla ne uusilla näkökulmilla.
Näytelmät käsittelevät kullekin yleisölle läheisiä ja tuttuja teemoja. Monet aiheet toki koskettavat sekä maaseudulla asuvia että kaupungin keskiluokkaisia. Kenen vuoksi haluatte tehdä itsemurhan? ryhmä kysyi kyläläisiltä käsitellessään heimoväestöjen asuinalueiden metsänhakkuita. Kaatamalla puutavaraa myyntiin ihmiset kun samalla pikkuhiljaa hävittävät omat elinmahdollisuutensa.
Toisaalta keskiluokkaiset kaupunkilaiset se halusi herättää huomaamaan, että puutavaran jatkuva virta kaupunkeihin heidän huonekalujensa ja muiden tavaroidensa tarpeiksi köyhdyttää ja lopulta hävittää heimoyhteisöjä. Pohjimmiltaan näytelmän ajatus oli herättää keskiluokka huomaamaan oma etuoikeutettu asemansa äärimmäisten yhteiskunnallisten erojen Intiassa.
Vaikka ryhmän jäsenet ymmärtävätkin, ettei näytelmillä maailmaa paljon muuteta, on se kuitenkin onnistunut vaikuttamaan myös käytännön tasolla yhteiskunnalliseen kehitykseen. Jo ensimmäinen näytelmä vuonna 1986 vaikutti ryhmän mukaan yhteisöllisyyden rakentumiseen monien väestöryhmien asuttamalla alueella: paikalliset rakensivat sen inspiroimina yhdessä viemäriputken.
Myöhemmin ryhmän näytelmät ovat vaikuttaneet muun muassa asiakkaitaan hyväksikäyttäneiden pankkivirkailijoiden erottamiseen ja hallituksen myöntymiseen siihen, että slummin asukkaille järjestetään puhdasta vettä. Osaltaan ryhmän vaikutusvallasta kertoo se, että näyttelijät on pahoinpidelty erään alumiinitehtaan tuottamia saasteita käsittelevän esityksen jälkeen.
Ryhmän toimintaan tutustuminen Ranta-Tyrkön tutkimuksen kautta sai itseni arvostamaan sen työtä suuresti. Ja tutkimus itsessään oli niin vetävästi kirjoitettu, että suosittelen sitä kaikille Intiasta kiinnostuneille.
JOHANNA LATVALA, 13.8.2010
Kommentit (0)
Ulkoministeriön juuri lanseeraama virtuaalipeli Hodihodi piti testata. Pelin kohderyhmään kuuluvat 14-vuotiaat poikani pelasivat pyynnöstäni peliä. Virtuaalimaailman loputtomaan pelitarjontaan tottuneita saattaa olla vaikea houkutella sellaisen pelin pariin, joka ei sisällä räiskintää, ammuskelua, takaa-ajoja tai muuta koko ajan tajuntaa räjäyttävää.
Onnistuin kuitenkin, ja hetken pelaamisen jälkeen pojat jopa innostuivat. “Yritä kerätä sille rahaa tuolta”, ja “sille pitää löytää yösija”, sivustakatsoja opasti pelaajaa. Neljästä hahmosta pojat testasivat kahta, maalta kaupunkiin muuttanutta koditonta nuorta poikaa ja paikallisradion juontajaa.
Kommentit pelin jälkeen olivat seuraavanlaisia: Ei ollut helppoa kerätä rahaa, usein sai vain ruokapalkkaa, joskus ihan vähän käteistäkin jostakin isosta hommasta. Tosin sekin meni sitten ruokaan. Aika likaisia hommia joutui tekemään, esimerkiksi etsimään roskiksesta ruokaa. Yöpaikkoja oli sen sijaan helpompi löytää kavereiden luota. Vaikka paikallisradion juontajalla oli töitä, hänellä oli huono studio, ja hänkin sai työstään lähinnä kiitosta, ei rahaa.
Pelissä oli kivaa se, että siinä oli paljon eri paikkoja, minne hahmot saattoivat mennä ja paljon tilaa. Tuttua Afrikassa asuneille pojilleni oli se, etteivät talot ole kovin hienoja, aurinko paistaa koko ajan, kaduilla on roskia, ja ihmiset ovat ystävällisiä: aina valmiita tarjoamaan yösijan.
Kritiikkinä he huomauttivat, että olisi ollut mukavampaa pelata, jos hahmot olisi voinut laittaa kävelemään tai juoksemaan sen sijaan että he siirtyivät suoraan paikasta toiseen.
Pojat myös toivoivat, että jos keräisi tarpeeksi paljon rahaa, voisi matkustaa ulkomaille, vaikka Suomeen, jolloin peli laajenisi. Eli suomalaisten nuorten takaraivossa oli kuitenkin ajatus siitä, että rahaa onnistuisi keräämään tarpeeksi jostakin.
Ehkäpä yksi pelin opetuksista päteekin siinä. Kun haastoin heidät pohtimaan, miten ihmeessä hahmot onnistuisivat keräämään niin paljon rahaa, kun suurin osa palkoista maksettiin ruokapalkkana, pojat totesivat, että ei kai se onnistuisikaan. Pitäisi ainakin löytää joku vakituinen työ, josta saisi kunnon palkkaa.
Poikien mielestä peli sopisi parhaiten 10-13 -vuotiaille. Mielestäni peliä voisi hyvin käyttää kouluissa kansainvälisyyskasvatukseen. Ainahan koululaiset pelaavat mieluummin peliä kuin kuuntelevat luentoa.
Ja päähäni pälkähti myös sellainen idea, että samalla kaavalla voisi kehittää uusia pelejä, esimerkiksi sellainen, hieman vanhemmille nuorille - tai miksei aikuisillekin - suunnattu peli, jossa olisi vaikkapa lapsimorsiamen, moniavioisessa liitossa elävän vaimon tai ihmisoikeusaktivistin hahmo.
JOHANNA LATVALA, 6.8.2010
Kommentit (1)
Sivu 1/2