Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Mirna Moncada liittyi nuorena sandistivallankumouksellisten riveihin. Vallankumouksen jälkeen Mirna edusti vallankumoushallitusta diplomaattina eri maiden edustustoissa, kunnes valta vaihtui.
Mirna olikin jo vuosien varrella vieraantunut vallankumoushallituksen toimintatavoista, jotka eivät hänen mukaansa kestäneet päivänvaloa, joten uusi työpaikka oli löydettävä. Mirna halusi pysyä uskollisena aatteilleen ja toimia köyhien elämänlaadun parantamiseksi.
Lopulta hän ajautui kehitysyhteistyötehtäviin ja asetti tavoitteekseen kehitysyhteistyön laadun parantamisen. Tätä työtä hän on tehnyt jo 20 vuotta.
Nyt Mirna vetää kansalaisjärjestöjen tuloksellisuutta pohtivia työpajoja osana järjestöjen tuloksellisuusprosessia (Open Forum for CSO Development Effectiveness), jonka tavoitteena on puida, kuinka kansalaisliike voisi tehdä oman työnsä paremmin, mutta myös sitä, kuinka hallitus ja rahoittajat voisivat helpottaa järjestöjen tavoitteiden saavuttamista.
”Autan ihmisiä tekemään suunnitelmia, jotta heidän tekemänsä työ olisi tuloksellisempaa. Olen työskennellyt vuosia kaikkein köyhimpien kansanosien kanssa ja päättänyt auttaa heitä, jotta he voisivat kohentaa oman elämänsä laatua. Jos heillä on toivoa paremmasta, niin miten meiltä voisi usko hiipua tässä prosessissa”, kysyy Mirna.
Mirna pitää avun desentralisaatiota avaimena avun laadun parantamiseksi. Ohjelmien pitäisi olla kokonaisvaltaisempia, sillä ihmisten todellisuus ei ole jakaantunut sektoreihin. Nyt kehityksen reseptit kirjoitetaan eri maiden pääkaupungeissa kirjoituspöytien äärellä.
”Ihmisillä pitäisi olla oikeus vaikuttaa siihen, miten heidän elämän laatuaan pyritään kohentamaan”, sanoo Myrna.
Mirnan mielestä kehitysyhteistyössä pitäisi pyrkiä luomaan vuoropuhelua avunsaajien ja avunantajien välille.
”Nyt suurin osa avunantajien virkamiehistä on teknokraatteja. Heille on tärkeintä suorittaa maksatukset ajallaan ja saada niistä siistit tilitykset. Ei heitä todellisuudessa kiinnosta paraniko avunsaajien elämänlaatu vai ei”, toteaa Myrna kyynisesti.
Hänen mielestään avunantajien puolella ei olla sitoutuneita tuloksellisuuden parantamiseen, muuten kuin rahallisesti.
”Avunsaajina on loppupeleissä ihmiset eivätkä hallitukset. Tätä eivät kaikki halua ymmärtää.”
Kehitysyhteistyön tuloksellisuuden parantamiseksi toimeenpantu työpaja on lopuillaan ja on yhteenvetojen aika. Kaikkein huonoimman arvosanan kehitysyhteistyöhankkeet saavat osanottajilta kokonaisvaltaisen näkemyksen puutteesta, ihmisten elämän laadun parantamiseksi.
Seuraavaksi heikoimpina lenkkeinä pidettiin kehitysyhteistyön seurantaa ja vaikuttavuuden arviointia. Hyviksi havaittuja käytäntöjä ei ole jatkettu ja huonoista tuloksista ei ole otettu opiksi, sanovat työpajaan osallistujat.
MARKO LEHTO, 28.5.2010
Kommentit (0)
Tunnustan heti: nappasin idean tähän kirjoitukseen keskustelusta, jonka kävin eilen illalla nepalilaisen jazzbändin konsertissa. Vanha ystäväni pohti, miten helpottavaa on, kun Nepalista on kerrankin tarjolla positiivista kerrottavaa. Maan poliittinen tilanne kun tuntuu päivä päivältä sotkeutuvan entistä sekaisemmaksi vyyhdeksi.
Uutta ja vanhaa, itää ja länttä sekoittava UrJazz soitti Helsingissä. Samaan aikaan Katmandusta kerrottiin pääpuolueiden epäonnistuneen yhteisen säveleen löytämisessä – taas kerran. Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen määräaika päättyy 28. toukokuuta eikä perustuslaki ole valmis.
Katselin musiikista innostunutta yleisöä ja mietin, mitä näkymiä kotimaa tarjoaa täällä opiskeleville nepaleille. Mistä Nepalin nuoret löytävät työtä ja toivon kipinän? Miten matkailu ja kauppa voi päästä jaloilleen, kun politiikot kulkevat kokouksesta toiseen viimeiseen hetkeen asti.
Kaksi vuotta sitten naiset ja nuoret äänestivät muutoksen puolesta. Ovatko toiveet uudesta Nepalista haihtuneet?
Jonkinlaiseen sopuun nytkin luultavasti päästään, uumoilee Republica-verkkolehti
Vakaita oloja, toimivia peruspalveluita ja mahdollisuuksia tehdä mielekkäitä asioita haluavat varmasti kaikki. UrJazzin johtajan, espanjalaisen sopranosaksofonisti Mariano Abellon toiveeseen on helppo yhtyä: ”Toivon että sähkökatkot loppuisivat ja Nepalin poliittinen tilanne tasaantuisi."
MARJA-LEENA KULTANEN, 27.5.2010
Kommentit (0)
Richard Stengel: 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta (Tammi 2010)
Nelson Mandelan poliittinen ura on hyvin tiedossa, mutta millainen ihminen tämä afrikkalaispaita päällään leveästi hymyilevä kaikkien tuntema kasvo on? Richard Stengel, joka vietti Mandelan seurassa kolme vuotta kirjoittaessaan Mandelan omaelämäkertaa Pitkä tie vapauteen, valottaa uudessa kirjassaan maailmanlaajuisesti arvostetun poliitikon ja maailman kuuluisimman poliittisen vangin vähemmän tunnettua puolta.
15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta on ajatuksia herättävä kirja. Kuinka ihminen voi selvitä niinkin tasapainoisena ja katkeroitumattomana 27 vuoden vankeudesta?
Kirjan alussa on Mandelan kirjoittama esipuhe, jossa hän sanoo: “Afrikassa on käsite, joka tunnetaan nimellä ubuntu - syvä tunne siitä, että olemme ihmisiä vain muiden ihmisten ihmisyyden kautta ja että jos haluamme toteuttaa mitään tässä maailmassa, se tapahtuu yhtä paljon muiden ihmisten työn ja saavutusten ansiosta kuin omiemme.”
Ajatus kuvaakin hyvin Mandelan arvomaailmaa ja ihanteita. Mutta kirjasta käy ilmi, että Mandela ei ole pyhimys, vaan pikemminkin melko ristiriitainen persoona.
Stengelin mukaan Mandela on sekoitus afrikkalaista kuninkaallista ja brittiläistä aristokraattia, mutta toisaalta myös maaseutuasunnossaan ja luonnossa viihtyvä kansanmies, joka tervehtii kaikkia kylän raitilla vastaantulevia yhtä sydämellisesti.
Sydämellisyys ei aina ulotu läheisimpiin, joille hän näyttäytyy poissaolevana ja tuimana. Hän on samaan aikaan ylellisyydestä nauttiva ja antimaterialisti, tuhlaileva ja nirso, paksunahkainen ja helposti loukkaantuva. Mutta toisaalta, yksi Mandelan motoista asiassa kuin asiassa onkin ”sekä että, ei joko tai”.
Olisiko niin, että vankilan seinustalle tekemänsä pieni kasvimaa pelasti Mandelan mielenterveyden? Robben Islandin vankisaaren olot olivat alkuaikoina ankeat, vartijat raakoja, työ raskasta eikä kontakteja ulkomaailmaan juuri sallittu.
Vaikka eivätpä uutiset sieltäkään hyviä olisi olleet: apartheidhallitus oli vahvistunut, ANC maan alla ja Mandelan vaimoa uhkailtiin.
Mandela taisteli loputtoman byrokratian kanssa saadakseen itselleen maakaistaleen, jossa kasvattaa itselleen ja vankitovereilleen ruokaa. Alussa häntä vartioitiin, kun hän kaivoi käsillään kuivaa maata, mutta vähitellen vartijat heltyivät ja hän sai paitsi työkaluja, myös kunnon multaa ja jopa lannoitteita.
Vastineeksi, saatuaan puutarhansa kukoistamaan, Mandela jakoi kasviksia myös vartijoiden perheille, jotka puolestaan lahjoittivat hänelle uusia siemeniä.
Mandela vietti kasvimaallaan tuntikausia joka päivä, ja raportoi kirjeissään tomaattiensa, sipuliensa ja pinaattiensa vointia yksityiskohtaisin sanakääntein. Tämä sai jotkut epäilemään, että Mandela välitti vertauskuvien avulla viestejä ulkomaailmaan, mutta hän itse sanoo vain puhuneensa siitä, mikä oli hänelle sillä hetkellä tärkeää.
Kun kirjan kirjoittaja oli palannut vierailultaan nykyään turistikohteena olevalta Robben Islandilta, Mandelaa ei ollut kiinnostanut, oliko tämä nähnyt hänen entisen sellinsä tai muita vankilan tiloja, vaan oli ensimmäiseksi kysynyt: “Näyttivätkö he, missä minun puutarhani oli?”
Kirjoittaja on kehityskysymyksiin perehtynyt vapaa toimittaja ja tutkija.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
JOHANNA LATVALA, 20.5.2010
Kommentit (0)
Halima Bashir & Damien Lewis: Tears of the Desert. One woman’s true story of surviving the horrors of Darfur. Hodder & Stoughton 2008.
Halima Bashirin omaelämäkerta kuvaa Sudanin Darfurissa vuonna 1979 syntyneen tytön kasvua rauhallisessa paimentolaiskylässä. Rauha rikkoutuu, kun Sudanin hallituksen tukemat janjawid-kapinalliset alkavat tehdä tuhoisia hyökkäyksiä alueelle ja muuttavat lopullisesti tytön elämän.
Lapsuusvuodet maaseudulla kertovat aineellisesti vaatimattomasta, mutta sisällöllisesti rikkaasta elämästä, jossa jokaisella Zaghawa-yhteisön jäsenellä on oma paikkansa ja vastuunsa.
Aloittaessaan koulunkäynnin Halima törmää ensimmäistä kertaa rasismiin, jota arabitaustaiset opettajat ja luokkatoverit harjoittavat häntä ja muita mustia afrikkalaisia oppilaita kohtaan.
Vaikeuksista huolimatta Halima valmistuu huippuarvosanoin ja pääsee opiskelemaan lääkäriksi Khartoumin yliopistoon. Samaan aikaan Darfurin kriisi syvenee entisestään ja hänen kotikylänsä ei säästy janjawidien hyökkäyksiltä. Valmistuttuaan Halima toimii lääkärinä ensin kotikylässään ja myöhemmin eri terveysasemilla.
Janjawidien hyökkäykset näkyvät päivittäin hänen työssään, mutta raakuuden huippuna on joukkoraiskaus paikallisella tyttöjen ala-asteella.
Haliman hoitaessa janjawideja vastaan taistelevia paikallisia hän joutuu tahtomattaan osaksi sotaa, jossa hänet koetaan poliittisena uhkana. Lopuksi hän joutuu itsekin janjawidien kiduttamaksi ja päätyy pakenemaan henkensä uhalla Khartoumin kautta Lontooseen turvapaikanhakijaksi.
Pakomatka päättyy erilaisten hankaluuksien jälkeen onnellisesti ja Halima perustaa oman perheensä Englantiin.
Kirja on ravisuttava ja hengästyttävä kuvaus Darfurin kriisin eri tekijöistä ja sen aiheuttamista inhimillisistä kärsimyksistä. Toisaalta kirjailija kuvaa tavallisten ihmisten yrityksiä selviytyä sodan keskellä aidolla ja lämminhenkisellä tavalla. Kirjaa voi siten suositella kenelle tahansa, ja lukija voi halutessaan hypätä raaimpien kohtien yli.
Kirjan toinen kirjoittaja on Damien Lewis, joka on kirjoittanut myös Sudania koskevan omaelämäkerran Orja (2005) Mende Nazerin kanssa. Lewisin panos näkyy huolitellussa kielessä ja kerronnan sujuvuudessa. Vaikka näillä teoksilla on yhtäläisyyksiä ja ne kertovat karua kieltään arabivähemmistön järjestelmällisestä rasismista, on Halima Bashirin tarina tärkeä puheenvuoro nimenomaan Darfurin kriisin seurauksista.
Eurooppalaisen lukijan on hyvä tutustua myös afrikkalaisen turvapaikanhakijan kokemuksiin karusta byrokratiasta, jossa kriisin keskeltä saapuvaa ihmistä kohdellaan vain epätervetulleena paperitilastona lukuisten samankaltaisten joukossa.
Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella. Hän valmistelee väitöskirjaa, joka käsittelee kehitystä ja matkailua.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
JULIA JÄNIS, 14.5.2010
Kommentit (0)
Managualainen ystäväni osti joitakin vuosia sitten yksinoikeuden Johnnie Walker -viskin tuonnille Nicaraguaan. Sijoitus ei ole kannattanut, sillä vain muutama Managuan isoista ravintoloista ostaa hänen tuotteitaan. Mikä meni pieleen?
Nicaraguan hallitus myöntää vuosittain verovapauksia kansalaisilleen ja ulkomaisille sijoittajille noin 460 miljoonaa dollaria. Samalla veronkiertoa tapahtuu yli 600 miljoonan edestä.
Samanaikaisesti Nicaragua saa lahjarahana kehitysyhteistyövaroja 259 miljoonaa dollaria ja ottaa lainaa kansainvälisiltä kehityspankeilta 329 miljoonan verran.
Eli kehitysyhteistyörahoitusta Nicaragua saa hieman vähemmän kuin menettää veronkierron seurauksena. Ja jos verovapauksista vielä luovuttaisiin, valtio voisi sijoittaa yli 400 miljoonaa vuodessa lisää koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Miksi näin ei sitten toimita?
Kansanedustajan ja karjankasvattajan Freddy Torresin mielestä olisi kohtuutonta vaatia tuottajia kantamaan osa verotaakasta.
”Viime viikolla tilaltani ryöstettiin kuusi sonnia, joiden arvo oli lähes viisituhatta dollaria. Jouduin palkkaamaan lisää aseistettuja vartioita, koska hallitus ei voi taata tilani turvallisuutta. Miksi maksaisin enää veroja?” kysyy Torres.
Ympyrä on sulkeutunut. Kun valtio ei kerää veroja, se ei voi tuottaa palveluja, ja kun kansalaiset eivät saa haluamiansa palveja, eivät he maksa veroja. Tästä yhtälöstä on seurauksena suuri budjettivaje, jota yritetään sitten täyttää kehitysrahoituksella.
Viskiä maahan tuova ystäväni maksaa veronsa ja on siten yksi niistä 58 000 nicaragualaisesta, jotka yli viiden miljoonan kansasta kantaa verovastuunsa.
”Ymmärrän hyvin, ettei minulla ole paljon asiakkaita. Poliisilla ja armeijalla on omat erikoiskauppansa, josta he saavat kaiken haluamansa viskin ilman veroja. He myyvät sen harmaille markkinoille ja sieltä eri ravintolat ja hotellit ostavat tuotteensa. Hinnalla en pysty kilpailemaan”, toteaa ystäväni.
Kirjoittaja työskentelee erityisasiantuntijana Suomen suurlähetystössä Managuassa.
MARKO LEHTO, 11.5.2010
Kommentit (0)
Egyptiläiset osoittavat mieltään usein terveytensä kustannuksella. Poliisin väkivalta mielenosoittajia kohtaan on yleistä. Egyptin parlamentin ja presidentti Mubarakia tukevan Kansallisdemokraattisen puoleen jäsen Nasha’at El-Qassas on vaatinut poliisilta nykyistäkin rajumpia otteita.
”Ampukaa heidät ja käyttäkää luoteja kaikkia mielenosoittajia vastaan”, kansanedustaja kehottaa.
El-Qassas on saanut tukea kollegoiltaan, joiden mukaan viranomaiset kohtelevat mielenosoittajia liian lempeästi.
Viranomaisten otteet ovat kaikkea muuta kuin lempeitä. Huhtikuussa demokratian ja vapaiden vaalien puolesta ja kolme vuosikymmentä voimassa ollutta poikkeustilalainsäädäntöä vastaan mieltään osoittaneet saivat entistä tylympää kohtelua viranomaisilta.
Siviilipukuiset poliisit hajottivat mielenosoituksia väkivalloin, ja kymmeniä mielenosoittajia pidätettiin. Useat pidätetyistä kertoivat tulleensa kidutetuksi poliisilaitoksella.
Egyptin poikkeustilalainsäädäntö kieltää mielenosoitukset, mutta protesteista on viime vuosina tullut yleisiä.
Kefeeya-oppositioryhmän mielenosoituksessa pidätetyllä ja pidätyksen jälkeisessä kidutuksessa pahoja fyysisiä vammoja saaneella Bahaa Saberilla riitti rohkeutta kertoa kohtalostaan medialle omalla nimellään.
Poliisit pakottivat Saberin taksin takapenkille ja pahoinpitelivät häntä jo taksissa. Pahoinpitely ja seksuaalinen väkivalta jatkuivat tunteja poliisilaitoksella. Useita päiviä sairaalassa hoidettu Saber sai viranomaisten mukaan vammansa vastustaessaan rauhallisesti käyttäytyneitä poliiseja.
Kirjoittaja on Kairossa asuva vapaa toimittaja.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
PÄIVI ARVONEN, 6.5.2010
Kommentit (0)