Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Joulupäivän aamu isolla ruokatorilla joen varrella Bangkokin kupeessa. Myyntipöydät notkuvat kuivattua kalaa, paistettua kalaa, tuoretta kalaa. Sadat ankat kelluvat soijamarinadissa valtavissa kattiloissa. Kanavartaat ja katkaravut tirisevät grilleissä.
Kauppakeskus megakaupungin keskustassa paria päivää aiemmin lounasaikaan. Japanilaista ruokaa tarjoavat ravintolat pullistelevat asiakkaista. Nuudelipaikan tarjoilijat kiidättävät höyryäviä kulhoja pöytiin. Ostoksilla ollessa tulee nälkä.
Kulkuset kilisevät ja lunta saa sataa, kaiuttimista moikaava musiikki vakuuttaa. Vuodenvaihteen erikoistarjoukset ja bonuskupongit houkuttelevat kuluttamaan. Ja kyllä thaimaalaiset kuluttavatkin – tai ainakin osa heistä.
Bangkokin lehdet arvioivat thaimaalaisen shoppailijan kuluttavan juhlakautena keskimäärin 11 000 bahtia eli noin 275 euroa. Minimipalkka päivää kohti pääkaupungin alueella on reilut 200 bahtia.
Pienellä palkalla ja satunnaisilla tuloilla kitkuttelevia riittää 12 miljoonan asukkaan suur-Bangokissa.
Joulupäivänä julkaistiin Thaimaan kauppakamarin arvio pääministeri Abhisit Vejjajivan hallituksen työstä. Talouden hoidosta hallitus sai hyvät arvosanat. Pääministeri arvioi bruttokansantuotteen kasvaneen lähes 8 prosenttia vuoden 2010 aikana.
Talouskasvua ohjataan köyhien aseman parantamiseen, pääministeri painotti katsauksessaan kaksivuotisen hallituskautensa tuloksista. Köyhät taloudet saavat ilmaista sähköä ja keittokaasun hinta jäädytetään. Sosiaaliturva laajenee kattamaan myös vakuutetun perheenjäsenet.
Kauppakamarin arviossa hallitus sai surkeat arvosanat korruption vastaisesta toiminnasta. Samasta taitavat todistaa näyttävät lahjat ja juhlakauden notkuvat pöydät, joilla kestitään liikekumppaneita.
MARJA-LEENA KULTANEN, 31.12.2010
Kommentit (0)
Rauli Virtanen: Hiljaiset auttajat – suomalaista katastrofityötä Turkin sodasta Haitiin. WSOY. 2010.
Pitkän kansainvälisen uran ulkomaantoimittajana tehnyt Rauli Virtanen on koonnut Suomen Punaisen Ristin avustustyöstä vetävän historiikin. Sitä lukee vereslihalla, kuin pahimmanlaatuista jännäriä. Se on kuitenkin kunnianosoitus SPR:n kansainväliselle henkilöavulle. Ihmisille, jotka ovat jaksaneet tehdä työtä vaikeissakin olosuhteissa. Reservi täytti tänä vuonna 40 vuotta.
Hiljaisia auttajia ovat ne sadat ellei tuhannet suomalaiset, jotka ovat olleet sodissa ja luonnonkatastrofeissa ympäri maailmaa. Monet heistä ovat jääneet koukkuun sekä seikkailun- että auttamisenhalusta. Vaatimattomasti he antavat kunnian selviämisestä autettavilleen.
Teos on verevä – monessakin merkityksessä. Ensiksikin lääkäreiden ja hoitajien työ vaikeiden sotavammojen tai nälkiintyneiden potilaiden kanssa vaatii luonnetta, jotta jaksaa eteenpäin. Tiukat tilanteet välittyvät kirjan suorissa lainauksissa haastatelluilta, joita Virtanen on siteerannut paljon.
Kyseessä ei silti ole kirja, joka pelkästään kerää sädekehää avunantajille. Avunantajat ovat joutuneet usein tilanteisiin, joissa on melkein ammuttu kuoliaaksi.
Syystä tai toisesta yksikään suomalainen avustustyöntekijä ei ole vielä kuollut maailmalla, vaikka riskit ovat vuosien myötä kasvaneet.
Kirja alkaa nykypäivän lähimmästä suuresta katastrofista, Haitin maanjäristyksestä, jota kirjailija kuvailee lähes minuuttiaikataululla. Se on Suomen Punaisen Ristin voimannäytös, sillä ensimmäisten auttajien joukossa Haitilla suomalaiset edustivat jopa 10 prosenttia kaikista ulkomaalaisista auttajista.
Sitten kirjailija hyppää 1800-luvun loppupuolelle, Turkin sotaan, jonne Suomesta lähti ensimmäinen lääkintäambulanssi. Tuohon aikaan se oli hevosvetoinen.
Katastrofit ovat seuranneet toisiaan ja valmius on vuosien myötä parantunut. Valmiusjoukoissa on satoja suomalaisia, jotka ovat valmiit auttamaan, kun käsky tulee. Lähteminen on vapaaehtoista ja siihen liittyy aito tunne siitä, että tekee jotain niiden hyväksi, jotka saattaneet menettää kaiken.
Kentällä suomalaiset tiimit toimivat yleensä hyvin, ilman hierarkkioita. Siellä itketään ja nauretaan. Parhaimmillaan hierotaan toisten hartioita jopa kokouksissa ja puhalletaan yhteiseen hiileen. Hurtista huumorista kertoo myös Tampereella kokoontuva Ohiammuttujen hoitajien yhdistys.
Monet suomalaisten huolet tuntuvat katastrofien jälkeen usein pieniltä. Kotimaahan palattuaan lääkärit nipistelevät itseään vastaanotolla, jotta eivät väheksyisi potilaittensa ongelmia.
Teos kertoo ravistavasti myös siitä, miten vaikeissa olosuhteissa paikalliset selviävät – tai sitten eivät. Elämä ja kuolema ovat läsnä lähes jokaisessa kappaleessa.
Joillekin kirjan hurjat kuvaukset voivat tuoda varmuuden siitä, ettei halua koskaan lähteä avustustyöhön. Toisille se voi olla avain uuteen uraan hieman riskialttiimmissa olosuhteissa – työssä, jossa mielihyvä tulee toisten auttamisesta.
EEVA SUHONEN, 27.12.2010
Kommentit (0)
Joululaulun jatsiversio soi tietokoneessa. Ulkona on yli kolmekymmentä astetta lämmintä, sisälläkin melkein. Naapurustossa vilkkuvat värikkäät jouluvalot.
Annoin joulupukin näköiselle riolaispapalle oikean Joulupukin posti- ja sähköpostiosoitteen, jotta hänen lapsenlapsensa voi kirjoittaa kirjeen Suomen Lappiin. Lähetin tiedot tekstiviestitse ja jännäsin muutaman päivän, kunnes kuulin että lapsensa oli avannut papan puhelimesta viestin, pappa kun ei ollut itse siihen vielä harjaantunut.
Viime viikolla joulunhenki pääsi yllättämään. Tein paikallisen reumayhdistyksen tiloissa vapaaehtoistyönä hierontaterapiahoitoja ja sain kutsun joululounaalle. Sata kaksikymmentä juhlivaa kasvoa vastaanotti minut, sain pienen lahjan ja mahan täyteen herkullista ruokaa. Juhlan kohokohtana oli vatsatanssiesitys, jossa yli 70-vuotias koukkuselkäinen mummokin tanssi tarkasti ohjaajan esimerkkiä seuraten.
Kuulin että yhdistys perustettiin reilu 20 vuotta sitten ja osa työntekijöistä on ollut mukana alusta asti. Viikoittain reumavaivaisia mummoja ja pappoja tulee tunninkin matkan päästä jumppaan, lääkärin vastaanotolle ja hierontaterapiaan.
Joulujuhlassa yhteisöllisyys, huumori ja inhimillinen lämpö saivat suomalaisen, fyysisesti kaikin puolin terveen nuoren miehen nöyrtymään, liikuttumaan ja kiittämään. Kiitos joulu, kiitos Rio.
Kirjoittaja on Brasiliassa asuva vapaa journalisti-muusikko, koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri.
SAMI KONTOLA, 21.12.2010
Kommentit (0)
"Tiedän, että sinulla on kaksi puhelinta. Anna toinen minulle", sanoo kamerunilainen taksikuski jo alkumatkasta. Välillä tuntuu, että ulkomaalaisilta pyydetään Afrikassa häpeilemättä kaikenlaista: paitaa tai hametta päältä, "jotain pientä" tai vaikka kännykkää, niin kuin tässä tapauksessa.
Ei siinä mitään, kun avunpyytäjä on ihminen, jonka ainoa tapa liikkua on kontata, tai joku, joka on esimerkiksi vakavan ruokapulan takia joutunut muuttamaan maaseudulta kaupunkiin etsimään toimeentuloa - mutta tällä pyytäjällä on pysyvä työpaikka ja suhteellisen turvattu toimeentulo.
Kun taksikuski pyytää puolessa matkassa maksamaan matkan etukäteen, arvaa jo, ettei hänellä ole muutenkaan ihan puhtaat jauhot pussissa. Toisin on monilla, joille kerjääminen on käytännössä korvike sosiaaliturvalle, jota valtio ei tarjoa. Varsinkin kun täkäläisissä oloissa työnteko on esimerkiksi monelle vammaiselle käytännössä
mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa. Sitä paitsi eihän "sosiaaliturva" voi perustua ulkomaalaisten turistien rahaan.
Lopulta taksi pysähtyy kilometrin päähän paikasta, johon olemme menossa, mutta kuski kehtaa silti vielä kysyä, että "entäs se puhelin". Ikävää, että tällaisiin ihmisiin törmää, samaan aikaan kun toiset kerjäävät pakosta.
Meiltä jää usein kolikot antamatta, koska ensinnäkään ketään ei haluaisi rohkaista kerjäämään, mutta myös siksi, että röyhkeyttään pyytävät muuttavat suhtautumista myös tarpeeseensa kerjääviin.
HANNA KOIVISTO, 17.12.2010
Kommentit (0)
Nuorena naisena Jeroo Billimoria työskenteli katulasten parissa kotimaassaan Intiassa. Hän havaitsi, että iso osa lapsista oli fiksuja, luovia ja erinomaisen yrittäjähenkisiä. Heiltä puuttui vain sopiva koulutus, joka olisi tarjonnut vaihtoehdon rötöstelylle, prostituutiolle ja päihteille.
Billimoria ei halunnut tuomita lapsia köyhyyteen, joten hän perusti 2000-luvun puolivälissä Aflatoun-nimisen järjestön. Se ryhtyi opettamaan lapsille heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan sekä talouden perustaitoja.
Aflatounissa olennaista on oppia säästämään.
”Yksi säästetty kolikko vastaa summaa, jonka lapset kantavat muutoinkin taskuissaan. Muutama säästetty kolikko tarkoittaa jo vaihtoehtoa”, Billimoria sanoo Aflatounin mottolauseessa.
Vähintään yhtä tärkeää on oppia ajattelemaan jo lapsena taloudellisesti: ennakoimaan, varautumaan, suunnittelemaan – suuntamaan katse tulevaisuuteen. Vain siten lapset kasvavat aikuisiksi, jotka kykenevät päättämään omista valinnoistaan ja irtisanoutumaan köyhyydestä.
Aflatoun toimii 56 maassa eri puolilla maailmaa. Kehitysmaista se laajeni teollisuusvaltioihin, kun muun muassa Euroopan komission mielestä myös rikkaassa lännessä lapset ja nuoret tarvitsevat talousoppia.
Tänään maailman kouluissa ja vapaa-ajan kerhoissa noin 600 000 lasta säästääkin rahaa ja suunnittelee sen järkevää käyttöä. Esimerkiksi Zimbabwessa lapset oppivat pari vuotta sitten sijoittamaan säästönsä kyniin, joiden arvo säilyi maan valuuttaa paremmin.
Rahan lisäksi lapset oppivat säästämään vettä, sähköä, luontoa ja aikaa. Ugandassa lapset kierrättävät ja Paraguayssa he antavat säästövinkkejä vanhemmilleen.
Järjestönä Aflatoun kannustaa myös valtioita kehittämään lapsiystävällisiä pankkipalveluita.
TIINA KIRKAS, 14.12.2010
Kommentit (0)
Nicaraguan hallitus päätti kohentaa kansalaisten joulumieltä ja pystytti Managuan jokaiseen liikenneympyrään valaistun joulukuusen. Samalla rakennettiin lapsille joulun ajaksi huvipuisto, jossa presidenttipariskunta jakaa lapsille lahjoja suorassa tv-ohjelmassa.
Näin koko kansa taas näkee, kuka on todellinen köyhän ystävä ja kuka muistaa lapsia joulun alla.
Kukaan ei tiedä kuinka paljon joulujuhlat maksavat, sillä kaikki rahoitetaan Venezuelan kehitysyhteistyötuella, joka on vapaata tilivelvollisuuden kahleista. Se on todellista joulurahaa, jolla kaikille saadaan hyvä mieli.
Ja nyt hallituksella on mistä jakaa, sillä uusien avunantajamaiden ja kehityspankkien hövelin budjettituen myötä, Nicaraguan vuotuinen apumäärä on lähes kaksinkertaistunut edellisten hallitusten saamaan apuun verrattuna.
Presidenttipariskunta on ollut niin otettu kuusien kauneudesta, että niiden valaistusta on päätetty jatkaa koko ensi vuosi. Näin kansalaiset muistavat koko vaalivuoden ajan, ettei presidenttipariskunnan lahjojen jakamisen taito rajoitu vain joulun aikaan.
Ensi vuonna kansalaiset saavat lahjaksi Venezuelan rahoilla ostettuja kattopeltejä, sikoja, kanoja sekä suoraa solidaarisuusbonusta palkan päälle. Tätä bonusta maksetaan huonopalkkaisille valtion ja kunnan työntekijöille Venezuelan tuella, niin pitkään kuin Presidentti Ortega on vallassa.
Joulusta mitään ymmärtämättömät pitävät bonuksen maksamista osana vaalikampanjaa, eivätkä ymmärrä kuinka hallitus on huolissaan pienpalkkaisten ostovoimasta joulun alla.
Parhaimmat joululahjat pukin kontista jaetaan sekkien muodossa kansanedustajille, korkeimman oikeuden ja keskusvaalilautakunnan jäsenille, jotka muistivat joulun alla presidenttipariskuntaa ja äänestivät Presidentti Ortegan perustuslain vastaisen toisen presidenttikauden puolesta.
Näin Venezuelan vuotuinen noin 400 miljoonan dollarin kehitysrahoitus on joulun alla saatu käytettyä yleishyödyllisellä tavalla.
Kaiken tämän jouluhuuman oli pilata meksikolainen multimiljonääri Carlos Slim, joka rakennutti presidenttipariskunnan joulukuusen viereen oman joulukuusensa. Carloksen joulukuusi oli korkeampi kuin hallituksen kuusi ja siinä oli enemmän palloja ja kynttilöitä.
Kaikeksi onneksi Venezuelan tukipiikki oli vielä auki ja presidenttipariskunta pystyi rakennuttamaan entisen kuusensa viereen uuden kuusen, joka oli Carloksen kuusta korkeampi ja siinä oli vieläkin enemmän palloja ja valoja kuin Carloksen kuusessa.
Hallituksen viralliset lähteet rehvakkaasti kehaisivatkin rakentaneensa Keski-Amerikan suurimman ja ehkä koko maailman suurimman, vuoden jokaisena päivänä valaistavan joulukuusen.
Kiista kuusien korkeudesta on siis ratkennut ja joulurauha on taas palannut maahan.
MARKO LEHTO, 7.12.2010
Kommentit (0)