Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Daily Nationin verkkoversion luetuin uutinen marraskuun viimeiseltä päivältä koski pääministeri Raila Odingan hämmentäviä lausuntoja homoseksuaalisuudesta. Lehden mukaan Odinga on sitä mieltä, että “homoseksuaalit pitäisi pidättää ja toimittaa viranomaisille”.
Hän perusteli lausuntoaan sanomalla, että homoseksuaalisuus on luonnotonta. Sille ei myöskään hänen mukaansa löydy mitään perusteita, sillä Keniassa on naisia enemmän kuin miehiä. “On hulluutta rakastua toiseen mieheen, kun saatavilla on paljon vapaita naisia.”
Toukokuussa kansainvälisen homofobian vastaisen päivän yhteydessä Kenian seksuaalivähemmistöt päästivät median ensimmäistä kertaa paikalle juhlaansa, tarkoituksenaan hälventää homoseksuaaleja kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja ja nostaa esiin näistä johtuvat vaikeudet heidän elämässään.
Kenian ihmisoikeuskomission johtaja Muthoni Wanyeki totesi juhlassa, että ihmisoikeudet kuuluvat myös seksuaalisille vähemmistöille, mutta ne eivät toteudu, sillä heihin kohdistuu syrjintää ja väkivaltaa.
Kaksi kuukautta sitten aihe nousi uudestaan esiin, kun ministeri Esther Murugi vetosi kansalaisiin, että he hyväksyisivät homoseksuaalisuuden osana 2000-luvun elämää. Hän sai kiivasta kritiikkiä lausunnostaan erityisesti uskonnollisilta tahoilta, ja häntä vaadittiin joko eroamaan tai erotettavaksi.
Hänen lausuntoaan pidettiin “saatanallisena ja afrikkalaisen kulttuurin vastaisena” ja häntä kehotettiin muiden homoseksuaalisuuteen myönteisesti suhtautuvien tahojen kanssa “perustamaan oma maa, joka hyväksyy homot, lesbot ja prostituution“.
Nyt siis myös pääministeri on liittynyt homoseksuaalisuuden vastustajiin. Paitsi että Keniassa laajalti ja äänekkäästi jylläävä homofobia asettaa seksuaalivähemmistöt tukalaan asemaan, se valitettavasti myös vaikeuttaa hiv-tilannetta. Koska homoseksuaalit eivät halua tulla julkisuuteen, he saattavat välttää testeihin menoa ja hoitoon hakeutumista.
On käsittämätöntä, että suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on niin jyrkkää, ja ehkäpä vielä käsittämättömämpää, että yksi valtakunnan johtavista ja vaikutusvaltaisimmista poliitikoista päästää julkisuuteen noin ymmärtämättömiä lausuntoja.
JOHANNA LATVALA, 30.11.2010
Kommentit (0)
Keskiluokkaisten bulgarialaisten vanhempien tyttö nimeltä Dilma elää murrosikää Minas Geraisin liha- ja maitotuotteista tunnetussa osavaltiossa Brasilian keskiosassa. Sotilasdiktatuuri pitää maata vahvassa otteessa, sensuuri, propaganda ja ihmisoikeusloukkaukset ovat arkipäivää.
Opiskelijana Dilma valveutuu poliittisesti ja liittyy aseellisiin vastarintajoukkoihin, joutuu vankilaan kidutettavaksi, mutta selviää kuitenkin elossa.
Marina, lukutaidoton 14-vuotias kumipuutyöläisten tytär Brasilian pohjoisessa Acren osavaltiossa on pohtimassa nunnaksi ryhtymistä, päättää kuitenkin mennä kotiapulaiseksi, oppii lukemaan pari vuotta myöhemmin, innostuu opiskelusta ja Amazonian alueen ihmisten ja luonnon oikeuksien puolustamisesta.
On jännä päivä, Brasilian vaalit. Samassa rytäkässä valitaan kunnallispoliitikot, valtakunnalliset edustajat, senaattorit ja liittovaltion presidentti. Kansalaiset naputtavat numeroita äänestyspaikkojen digitaalisiin ääntenlaskukoneisiin. Kaksi vanhempaa poliittista konkaria valitaan toiselle kierrokselle.
Huikeaa on kolmanneksi tulleen vihreän puolueen edustajan Marina Silvan suuri äänimäärä ja 20 prosentin kannatus. Hänestä povataan presidentintekijää näissä vaaleissa ja Brasilian ensimmäistä tummaihoista presidenttiä tulevaisuudessa. Menestys on myös osoitus entisen ympäristöministerin kestävän kehityksen kampanjoiden tärkeydestä.
Kävelen kotiin jatsikeikalta, kannan rumpuja raukeana, nousen mukulakivikatua ylös. Ihmiset ovat kokoontuneet baariin television äärelle. Dilma Roussef, juuri valittu Brasilian ensimmäinen naispresidentti, pitää linjapuhettaan ja kiittää presidentti Lulaa tuesta ja opastuksesta.
Brasilian uusi, vahvojen naisten aika on virallisesti alkanut.
SAMI KONTOLA, 25.11.2010
Kommentit (0)
Kävelemme sisään Nigerin pääkaupungin Niameyn kalleimpaan hotelliin, joka maksaa monta kertaa enemmän kuin ne paikat, joissa reppureissaajilla on varaa yöpyä.
Vartijat tervehtivät hymyillen eikä kukaan kysy mitään, vaikka shortsit ovat auringon haalistamat ja paidasta näkyy jo melkein läpi. Saamme vapaasti pulikoida sisäpihan uima-altaassa ja käyttää hotellin langatonta internetiä ilman, että kukaan edes kiinnittää huomiota. Samanlaisissa vaatteissa hotelliin yrittävät paikalliset eivät varmasti pääsisi edes portista sisään.
Valkoisella ihonvärillä saa Länsi-Afrikassa usein erityiskohtelua. Meidät on ohjattu pitkän jonon ohi ostamaan bussiliput, istutettu odottamaan tuoleille, joilta on ensin häädetty paikalliset pois ja päästetty paikkoihin, joihin kellään ei pitäisi olla asiaa ilman kutsua tai lupaa. Lisäksi meitä puhutellaan usein kohteliaaseen sävyyn "masteriksi", "patroniksi", "siriksi" tai "bossmaniksi", vaikka puhuttelija olisi meitä huomattavasti vanhempikin.
Varsin usein hyödyt tuntuvat liittyvän siihen, että valkoista pidetään varakkaana. Sen johdosta myös lähes jokaisen tavaran ja palvelun hinta kerrotaan meille paljon korkeampana kuin paikallisille ja pienimmästäkin palveluksesta odotetaan rahallista korvausta. Kun paikallinen esimerkiksi kysyy suuntaa, hän kiittää ja jatkaa matkaa. Meiltä sen sijaan pyydetään lähes aina "jotain pientä".
Aina rotuerottelu ei kuitenkaan liity rahaan. Esimerkiksi Liberiaan valkoisilla, jotka eivät ole perineet mustaa verta vähintään toiselta isovanhemmaltaan, ei ole mahdollisuutta saada kansalaisuutta. Ei vaikka olisi miljonääri.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 24.11.2010
Kommentit (0)
Yksittäisen kuluttajan mahdollisuudet jätteiden kierrätykseen ja lajitteluun ovat Kairossa olemattomat.
Paperiroskiksia saati paristojen kierrätyspisteitä ei ole. Kotitalouden roskapussi kiikutetaan jäteastian sijaan yleensä rappukäytävään, jossa usein päivystää katukissoja vaanimassa jätepussin herkkupaloja. Roskapussin – tai kissojen rappukäytävään levittämien roskien – seuraava vaihe on rappukäytävän siisteydestä huolehtivan talonmiehen vastuulla.
Talonmiehet saattavat etsiä etenkin ulkomaalaisten roskapusseista jälleenmyyntiin kelpaavaa tavaraa, jollaisiksi kelpaavat myös tyhjät shampoopullot. Kosmetiikkavalmistajat ostavat tyhjiä pulloja takaisin estääkseen muita yrittäjiä täyttämästä niitä heikkolaatuisilla tuotteilla.
Jos roskapussi sijaitsee alueella, jonka jätehuollosta vastaavat itsenäiset jätteenkerääjät, sen sisällöstä jopa 90 prosenttia päätyy kierrätykseen. Isot jätefirmat ovat kuitenkin syrjäyttämässä jätteenkerääjät, ja valtaosa jätteistä päätyy nykyään lajittelemattomana kaatopaikalle.
Olen parantanut omaa ekologista omaatuntoani sopimuksella tuttavani lastentarhan kanssa.
Kotini sanomalehdet, vesipullot ja lasi- ja muovipurkit päätyvät roskapussin sijaan lastentarhaan. Siellä sanomalehdet hyödynnetään vaippakääreenä ja vesipulloja käytetään uudelleen. Lasipurkit, muovipullot ja jopa muoviset sulatejuustorasiat menevät henkilökunnan koteihin uusiokäyttöön.
Kierrätyslastini saapuminen on tarhan henkilökunnalle lähes juhlahetki, koska joskus jätesäkkien uumenista saattaa löytyä ”aarteita” kuten tyhjä hajuvesipullo, loppuun käytetty puuterirasia tai huulipunan hylsy.
PÄIVI ARVONEN, 18.11.2010
Kommentit (0)
Runt om i världen dör ungefär 6000 män och kvinnor varje dag på grund av farliga arbetsförhållanden, arbetsrelaterade sjukdomar och olycksfall. Det är cirka två gånger mer än de människor som dog i samband med terroristattacken mot World Trade Centre i New York.
Bush startade ett krig mot terrorismen efter attacken, tidningarna och median skriver ännu om händelsen och årsdagen ges vida publicitet.
Men var är nyhetsrubrikerna om arbetsolycksfallen? En liten notis på femte sidan ”Byggnadsarbetare föll till döds”, det är allt. Var är kriget mot farliga arbetsförhållanden? Inte syns det på BBC eller CNN.
Har arbetsolycksfall inte nyhetsvärde? Är det inte en mänsklig rättighet att komma hem efter arbetsdagen frisk och kry?
Jag ställer dessa frågor ständigt i mitt jobb som ILOs arbetarskyddsspecialist i Moskva. Är det en hopplös uppgift, en ensam ropande röst i öknen? Nej, jag jobbar i de forna Sovjetländerna med nätverk med hundratals andra arbetarskyddsspecialister, fackföreningsaktivister och arbetsgivare i de forna Sovjetländerna, som har börjat ställa samma frågor. Och pressen börjar ta upp arbetarskyddsfrågor i allt högre grad. Nåja, åtminstone på den internationella arbetarskyddsdagen den 28 april.
Det hjälper mig att vara finländare. Finlands arbetarskydd har gott rykte, jag kan ge belysande exempel på hur vi byggde upp arbetarskyddet på 70-talet och berätta hur arbetare och arbetsgivare i Finland tillsammans förbättrar arbetsförhållandena.
Finlands biståndsprojekt hjälper storligen att bygga upp arbetarskyddsinspektionen, att lära småföretagare att förbättra arbetarskydd och produktivitet och bönder och jordbrukare att förbättra sina levnads- och arbetsförhållanden.
Folk i Central Asien upphör inte att förundra sig över att Finland bryr sig om dem. Finland har fortfarande ett grundmurat rykte som en vänskaplig nation. Även om vi finländare ibland gör vårt bästa att förstöra detta goda rykte.
Jag fick höra en djupt känd och ärlig fråga på gatan i Dushanbe i Tajikistan häromdagen: Varför förvisar Finland en sjuk mormor?
WIKING HUSBERG, 16.11.2010
Kommentit (0)
Työntekoa ja laskuja, tiivistää sierraleonelaismies näkemyksensä elämisestä Yhdysvalloissa. Hän kertoo vierailleensa siellä asuvan siskonsa luona, eikä itse olisi valmis muuttamaan. Mies on tyytyväinen elämäänsä Freetownissa, työhönsä teleoperaattorin palveluksessa ja viikonloppuihin majassa rannalla."Siskoni postilaatikko oli aina täynnä ja kysyin, kuka hänelle oikein kirjoitta noin paljon kirjeitä. Sisko kuitenkin kertoi, että ne ovat vain laskuja!"
Vähän samaa mieltä on ghanalainen sairaanhoitaja, joka on palannut viiden Britanniassa vietetyn vuoden jälkeen takaisin kotimaahansa."Euroopassa on liikaa stressiä ja lisäksi kaipasin koko ajan perhettäni," nainen kertoo.
Monen muun, varsinkin nuoremman afrikkalaisen kuva elämästä Euroopassa tai Amerikassa tuntuu olevan usein epärealistisenkin positiivinen. Moni uskoo, että kun sinne kerran pääsee, kaikki ongelmat ratkeavat. Töitä löytyy helposti, ja palkalla elää ruhtinaallisesti.
Tavallaan näkemyksen ymmärtää, sillä valtaosa länsimaalaisista, joita afrikkalaiset omalla mantereellaan näkevät, ovat joko liikemiehiä, diplomaatteja ja järjestötyöntekijöitä, joiden palkat ovat usein paikalliseen tasoon nähden korkeita, tai turisteja, joilla heilläkin on suurempaan osaan paikallisista verrattuna paljon rahaa käytettävissään.
Sitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja että eläminen länsimaissa paljon kalliimpaa, on vaikea käsittää.
Ylipositiivista mielikuvaa länsimaihin lähtemisestä vahvistaa vielä se, että kotimaahan jääneille kerrotaan yleensä vain menestystarinat. Esimerkiksi Senegalissa lähes jokainen tuntuu tuntevan jonkun, joka on lähtenyt Eurooppaan paremman elämän etsintään joka laillisesti tai laittomasti. Ne, jotka ovat onnistuneet hyvin, tulevat rikkaana ja usein hyvin koulutettuna takaisin. Ne, jotka eivät ole onnistuneet, eivät palaa mutta antavat ymmärtää, että hyvin menee. Ja niistä, joille on käynyt matkalla todella huonosti, ei kuule ollenkaan.
Onneksi on niitäkin, joiden mielestä Euroopassa asuminen on vain kokemus muiden joukossa. Kun vast'ikään kotimaahansa kahdeksan vuoden jälkeen Belgiasta palanneelta nigerialaisnaiselta kysyy, viihtyikö hän, nainen vastaa hetken pohdittuaan: "No jaa, miksi en?"
* * * * *
Kirjoittajat lähtivät lokakuussa 2009 Suomesta kiertämään Afrikan mannerta maa- ja meriteitse ja pelkästään julkisin kulkuneuvoin. He saapuivat Afrikkaan Espanjasta jouluna 2009 ja tarkoituksena on kiertää Etelä-Afrikan kautta aina Egyptiin asti. Matkalla tulee väkisinkin pohdittua kehityskysymyksiä ja arjen erilaisuutta eri maissa.
Koivisto on tällä hetkellä vapaa toimittaja, ja Seppänen työskenteli ennen matkaa it-yrityksen helpdeskissä.
Global.finlandissa tekijän nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 10.11.2010
Kommentit (0)
Kun naisystäväni kertoo tarinoita suvustaan on kuin eläisin elokuvaa. Portugalilaisen, espanjalaisen, angolalaisen ja intiaaniperimän yhdistelmä on hänelle ja miljoonille muille brasilialaisille itsestäänselvyys.
Minä ihailen luovuuttaan ja sivistystään, Sokrateen opetukset ja Black Eyed Peasin uusimmat videot vilahtelevat puheessaan, välillä hän mainitsee uusimpia työkeikkojaan; tutkimusta tilastokeskukselle, elokuvausta bossanova-muusasta ja niin edelleen.
Brasilia on malliesimerkki harmonisesta monikulttuurisuudesta. Vuosisatojen saatossa intiaanit, eurooppalaiset, afrikkalaiset ja aasialaiset ovat eläneet yhdessä ja luoneet luovan, moniarvoisen brasilialaisuuden.
Brasilian sambakarnevaaleissa eurooppalaisten hovien pukujuhlat yhdistyvät afrikkalaisiin huumaaviin seremoniarytmeihin ja kaikki ovat tervetulleita tanssimaan, niin ministerit kuin katulapsetkin. Tapasin Brasilian eteläisessä osavaltiossa asuvan kaverini, kun soitin marssisambaorkesterissa sadoille tuhansille juhlijoille Rion kaduilla.
Tuhansien muiden karskien miesten lailla hän oli pukeutunut naiseksi ja sai kuulemma paljon kehuja. Myöhemmin hän järjesti grillibileet, johon oli tuonut ainoat oikeat lihat mukanaan kotoa Etelä-Brasiliasta.
Miljoonat brasilialaiset ovat edelleen lukutaidottomia. Television saippuaoopperat ovat siksi äärimmäisen tärkeitä opetuksen välineitä. Niiden kautta ovat tulleet tutuksi aasialaiset kulttuurit, historian mahtisuvut ja seksuaalinen diversiteetti.
Seksuaaliset vähemmistöt ovat näkyvä osa brasilialaista arkipäivää, eikä heitä koeta uhkaksi. Transseksuaaliset rakkauden ammattilaiset partioivat kaduilla ja kuuluisia homoartisteja ihaillaan vauvasta vaariin.
Keltään ei kysytä kenen kanssa nukkuu tai kenen kanssa kulkee käsi kädessä kadulla.
Brasilian moniarvoisuudella on toki omat haasteensa. Maa on vahvasti uskonnollinen ja esimerkiksi aborttikysymys oli iso osa presidentinvaalipolitiikkaa. Perheväkivalta ja macho-kulttuurin ääri-ilmiöt ovat myös valitettavan yleisiä.
Puhumattakaan massiivisten tuloerojen aiheuttamista sosiaalisista ongelmista.
Kirjoittaja on Brasiliassa asuva vapaa journalisti-muusikko, koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri.
SAMI KONTOLA, 5.11.2010
Kommentit (0)
Sivu 1/2