Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Beniniläisen hotellin vastaanottovirkailija nukkuu niin sikeästi, ettei häntä raaskisi herättää. Haluaisimme huoneen, mutta rakennuksessa ei näy ketään muitakaan työntekijöitä. Näin käy usein myös pikkukaupoissa. Lattialla tai tuolilla torkkuvalle myyjälle saa huhuilla joskus pitkäänkin ennen kuin pääsee ostoksille.
Mitenhän suomalainen pomo siihen suhtautuisi, jos lähikaupan myyjä ottaisi kesken työpäivän torkut kassalla? Suomessa löytyy varmasti aina jotain tekemistä, jos asiakkaita ei ole, ettei aikaa vain mene hukkaan.
Suomalaiset hermot eivät aina tahdo kestää länsiafrikkalaista aikakäsitystä. On hankala ymmärtää, miksei asioita edes yritetä tehdä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Ravintoloissa henkilökunta ei useinkaan tunnu pitävän kiirettä, vaikka asiakas joutuisi odottamaan ruokaansa tunnin tai kaksikin. Tosin ei odottelu vaikuta asiakkaitakaan häiritsevän.
Tai mikseivät minibussin matkustajat voi syödä lounasta silloin, kun meidän on joka tapauksessa odotettava tiesululla toista tuntia, vaan lounaalle pysähdytään heti sen jälkeen, kun olemme vihdoin päässeet jatkamaan matkaa?
Ja miksi vararengaskin mennään vaihtamaan vasta, kun monen tunnin toimettomana odottelu on ohi ja matka voisi taas jatkua?
Kun tätä "tehokkuutta" pohdittiin suomalaisseurassa, eräs hiljattain Afrikkaan töihin tullut pohti, saataisiinkohan Suomessakin lopulta enemmän aikaan, jos koko ajan ei tarvitsisi olla niin tehokas tai ainakin näyttää siltä.
Stressi ja burnoutit ainakin vähenisivät, jos kaikki lepäisivät silloin kun väsyttää, vaikka kesken työpäivän.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 29.10.2010
Kommentit (0)
Muistatteko vielä Doña Faman? Kirjoitin tästä uhrautuvaisesta ja viisaasta maya-naisesta viimeksi keväällä 2009. Silloin hän työskenteli kotiapulaisena Guatemala Cityssä viisi päivää viikossa.
Sen jälkeen alkoivat terveysongelmat. Verenpaine nousi, sokeriarvot heittelivät, väsytti, jalat turposivat. Onnekseen hän pääsi yksityisen lääkärin vastaanotolle osana lääkefirman kustantamaa diabetes-tutkimusta, vaikka seuranta olikin lähinnä lääkefirman intressejä vastaavaa eikä varsinaista potilashoitoa.
Selvisi, että ongelma ei ollutkaan diabetes, vaan munuaisten vajaatoiminta. Uusi lähete toiselle lääkärille, osaksi toisen lääkefirman kustantamaa tutkimusta.
Tammikuusta alkaen piti vähentää työpäiviä, koska voimat eivät enää riittäneet täysipäiväiseen työviikkoon. Töistä ei kuitenkaan voinut jäädä kokonaan pois, sillä mistä sitten tulisivat rahat päivittäiseen leipään. Ja toisaalta, tulisi ikävä isäntäperheen pientä tyttöä, jota hän oli hoitanut tyttösen syntymästä saakka.
Niinpä Doña Fama laahusti töihin kolmena päivää viikossa, laittoi ruokaa, siivosi ja pyykkäsi sen minkä jaksoi.
Kunnes huhtikuussa lapset veivät hänet sairaalaan, kun olo oli niin huono että ylös ei jaksanut nousta ja jalat turposivat niin, että kävelemään ei päässyt. Siitä alkoi viimeinen matka, joka päättyi Doña Faman kuolemaan syyskuun loppupuolella.
Yleinen sairaanhoito Guatemalassa on huonossa jamassa ja resurssit ovat vähissä. Muutama viikko sitten maan suurin sairaala jäi ilman juoksevaa vettä, kun vesipumppu lakkasi toimimasta huollon puutteen vuoksi eikä rahaa pumpun korjaukseen tuntunut löytyvän.
Munuaissairaiden onneksi nykyinen hallitus lahjoittaa kuitenkin jokaiselle munuaisten vajaatoiminnasta kärsivälle ilmaisen hoidon, eli kotiin tuodaan kuukauden annos kotona tehtävää dialyysia varten. Niinpä Doña Fama teki dialyysinsa kotonaan neljä kertaa päivässä, vanhoista ovista kokoon kyhätyssä ”hoitohuoneessaan”.
Maalattiaista kotia oli onnistuttu parantelemaan viimeisten vuosien aikana, aaltopellit olivat vaihtuneet harkkotiileen ja oli saatu juokseva vesi, mutta hygienian kannalta dialyysien tekemisessä oli aina omat riskinsä.
Ikänsä töitä tehneen reippaan naisen elämän rajoittuminen neljän seinän sisään dialyysien ja pissapussien keskelle vei elämänhalut, vaivat jatkuivat ja pahenivat uusien komplikaatioiden myötä.
Elämänsä viimeiset viikot Doña Fama vietti sängyssään kykenemättä nousemaan ylös, mutta uskoen vielä selviävänsä ja palaavansa työpaikalleen hoitamaan tyttöstään, viimeistä monista vuosien varrella hoitamistaan lapsista.
Sydän ei kuitenkaan enää kestänyt ja Doña Fama kuoli 55-vuotiaana syyskuun 27. päivänä.
Kaipaamaan jäävät perhe, sukulaiset, ystävät sekä isäntäperhe ja pieni tyttö, joka ikävöi Doña Faman paistamia vihreitä banaaneja.
Outi Karppinen kirjoitti Doña Faman elämästä blogissamme 7.5.2009: Elämässä eteenpäin
Kirjoittaja on Guatemalassa asuva, kehitysyhteistyön parissa työskentelevä konsultti.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
OUTI KARPPINEN, 26.10.2010
Kommentit (2)
Kasvisten hinnannousun myötä monilla egyptiläisperheillä ei ole enää varaa laittaa ruokaa. Kasvisten, etenkin tomaatin, hinnan kohoaminen lähes kymmenkertaiseksi on ollut yksi syksyn kuumimmista puheen- ja ihmettelyn aiheista Egyptissä.
Tomaattikilon sai ennen jopa alle punnalla, nyt hinta on halvimmillaan kahdeksan Egyptin puntaa ja kalleimmillaan 15 puntaa. Tämänhetkisellä Egyptin punnan kurssilla kilohinta pomppasi siis 12 sentistä euroon tai lähes kahteen.
Myös egyptiläisen keittiön perusraaka-aineen, eli papujen, hinta on noussut – papukilo maksaa nyt 20 puntaa, mikä vastaa esimerkiksi sosiaalityöntekijän kuukausipalkasta summaa, joka palkansaajalla on päivittäin käytettävissään kaikkiin elinkustannuksiin.
Liha on ollut ylellisyystuote jo kauan, lihakilon hinta on lähes 10 euroa, siis noin kymmenesosa koulutetun keskivertopalkansaajan kuukausiansiosta.
Lihaa olisi tarjolla suomalaistenkin kotien ruokapöydässä äärimmäisen harvoin, jos sen kilohinta olisi yli 200 euroa.
Tomaatteja ja muita kasviksia saa valtion tuella halvemmalla maatalousministeriön myyntipisteistä, joissa tomaattikilo maksaa noin puolet vähemmän kuin muualla. Hintasäästö jää kuitenkin vähäiseksi, sillä myyntipisteitä on harvassa ja matkakustannukset saattavat olla jopa enemmän kuin summa, jonka kilohinnassa säästää.
Asiantuntijoiden mukaan kasvisten hinnannousu johtuu kolmesta satoa merkittävästi pienentäneestä tekijästä eli normaalia korkeammista lämpötiloista, hankalasti torjuttavan etelänjauhiaistuholaisen runsaasta esiintymisestä sekä virustaudeista.
Ratkaisuksi on esitetty viruksille ja tuholaisille vastustuskykyisen tomaattilajikkeen kehittämistä ja tomaattien kasvattamista kasvihuoneissa suojassa liialta kuumuudelta.
Nälkäiset egyptiläiset syyttävät hintakriisin synnyttämästä kaaoksesta hallitusta ja sen vastuuntunnottomuutta. Jopa pääministeri Ahmed Nazif on ottanut kantaa tomaattikohuun ja todennut hinnannousun olevan normaalia kuumemman säätilan syytä ja olevan siksi hallituksen toimivallan tavoittamattomissa.
Nazif on pyrkinyt rauhoittamaan raivostuneita egyptiläisiä lupaamalla hallituksen ryhtyvän toimiin, jotka laskevat kasvisten hintaa tulevaisuudessa.
PÄIVI ARVONEN, 20.10.2010
Kommentit (0)
Annu Kekäläinen: Leiri – Tarinoita ihmisistä jotka haluavat kotiin, WSOY, 2010.
Kakuman pakolaisleiri Kenian luoteiskulmalla perustettiin vuonna 1992. Väliaikaiseksi sijoituspaikaksi rakennetulla leirillä asuu nykyisin lähes 70 000 pakolaista kahdeksasta eri maasta. Monet ovat asuneet vuosikausia leirillä, joka on oma aavikkokaupunkinsa maailman laidalla.
Keväällä 2008 toimittaja-kirjailija Annu Kekäläinen vietti kolme kuukautta Kakuman pakolaisleirin todellisuutta tutkien. Keskustelut leirillä asuvien pakolaisten, viranomaisten, järjestöjen ja muiden toimijoiden kanssa paljastivat, että yhtä yksittäistä totuutta leirin toiminnasta ei ole.
Kekäläinen kertoo myös omista tuntemuksistaan, jotka vaihtelevät syyllisyydestä avuttomuuteen. Kirjailijan kokemukset leirillä olivat rankkoja ja paikoin myös suurta ristiriitaisuutta synnyttäviä. Välillä hän joutuu muistuttamaan itselleen, että on pohjimmiltaan vain tarkkailijan ja dokumentoijan roolissa.
Leiriläisten tarinat ovat välillä uskottavia, välillä uskomattomia. Kirjailija uskoo, että jokaisella tarinankertojalla on oma syynsä kertoa tapahtumat tietyllä tavalla.
Kurjuutta lisää se, että kiintiöpakolaiseksi valitaan vuosittain vain pari prosenttia leiriläisistä. Täten myös identiteettien kanssa pelaaminen ja oman avuttomuuden korostaminen on päivittäistä toimintaa. Ei ole myöskään tavatonta, että avustustyöntekijöitä lahjotaan. Kakuma ei ole avustustyön kuumimpia kohteita. Leiristä on tullut pysyvänlaatuinen unohdettu aavikkokaupunki.
Leirillä on järjestöjen jakamien avustusten lisäksi ravintoloita, kauppoja, tori ja vaattureita. Ne joilla on resursseja, hankkivat lisätuloja – joskus myös myymällä osan ruoka-avustaan.
Pakolaiset ovat turhautuneita ja pettyneitä. Kaikki haluavat pois leiriltä, mutta monella ei ole enää mitään siteitä kotipaikkoihinsa.
Leirillä rehottaa myös korruptio, väkivalta ja prostituutio. Selviytymiskeinot ovat monet, kun täytyy kamppailla toimeentulosta ja jokapäiväisestä ruuasta.
Kirjailija kertoo kriittisesti myös humanitaarista työtä tekevistä ihmisistä. Ulkomaalaiset työskentelevät leirillä korkeintaan kaksi vuotta, mutta kenialaiset ovat olleet samassa tehtävässä vuosia. Olosuhteet ja päivittäiset pakolaisten ongelmat ja kauhutarinat voivat saada aikaan myös uupumuksen aiheuttamia äärireaktioita.
Aivan kirjan lopussa Kekäläinen alkaa selvittää Kakuman pakolaisleirillä tapahtuneen ampumavälikohtauksen taustoja. Silloin hänen eteensä nousee seinä; varsinkaan YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n työntekijät eivät suostu tapaamaan häntä. Kirjailijaa alkaa pelätä oman turvallisuutensa puolesta ja lähtee vähin elein Nairobiin ja kohti Suomea.
Leiri on teos, jota voi suositella ihan kenelle vain, joka on kiinnostunut pakolaisuudesta ja pakolaisten todellisuudesta. Kirjassa esitetään paljon kysymyksiä, joihin ei kaikkiin välttämättä ole vastauksia. Tajuntaa laajentaa se, että 70 000 ihmiskohtalon joukossa on kaikenlaisia tekijöitä. Osana tätä kuviota on alueen paikallisyhteisö, turkana-paimentolaiset.
Lukukokemus on elävä ja haasteellinen ja valottaa paljon sellaisia asioita, joista ei yleensä virallisissa yhteyksissä puhuta. Vapaa kirjailija on voinut pohtia asioita ilman rajoittavia sitoumuksia.
Annu Kekäläisen valokuvia Kakuman pakolaisleiriltä nähtävissä Suomen Valokuvataiteen museossa vielä 17. lokakuuta asti. Lue lisää näyttelystä: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/nyt/event/42/106---annu-kekaelaeinen-pakolaiskaupunki-kertomuksia-kakuman-leiriltae-
EEVA SUHONEN, 14.10.2010
Kommentit (0)
Samassa puskataksissa istuva nainen ottaa roskapussimme ja heittää sen ulos ikkunasta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Olimme koonneet kaikki muutaman tunnin matkan aikana kerääntyneet roskat pussiin, ettei niitä tarvitsisi jättää luontoon, tässä tapauksessa Länsi-Saharan aavikolle.
Tämä ei ole ainoa kerta. Muuallakin Länsi-Afrikassa meitä on "autettu" roskien kanssa ottamalla ne kädestä ja heittämällä ikkunasta kadulle tai kehottamalla heittämään ne maahan.
Esimerkiksi Sierra Leonessa eräällä pysähdyspaikalla juomia myynyt nuori poika intti kiven kovaan, että tyhjä vesipussi täytyy heittää katuojaan, josta siivoja ne sitten kuulemma korjaa. Ojan roskamäärästä päätellen viime siivouksesta oli kulunut useampi kuukausi.
Pitäisikö "auttajille" väittää vastaan vai antaa asian olla, kun kyseessä on kuitenkin heidän elinympäristönsä? Ehkä jätehuollon toimimattomuus tai olemattomuus näkyy ihmisten käyttäytymisessä.
Esimerkiksi sengalilaistuttavamme sanoi jättävänsä tupakantumpit ja muoviset kahvikupit omalle lähirannalleen, koska se ei ole hänen ongelmansa, vaan hallituksen pitäisi tehdä asialle jotain. Ghanassa Molen kansallispuistossa edes oppaamme, puiston vartija, ei viitsinyt kantaa evääksi ostamansa leivän muovikääreitä mukaan, vaan heitti ne keskelle suojeltua luonnonpuistoa.
Kadun varsilla ja rannoilla olevaan roskamäärään tuntuu myös turtuvan.
Kun kaikki pakataan vähintään kahteen pieneen mustaan muovipussiin ja juomavesikin on yleensä ostettava pusseissa, jätettä kertyy huimaa vauhtia. Asiaa pohtivallekaan roskaongelman ratkaiseminen ei ole aivan yksinkertaista. Kerran esimerkiksi eräs pankin vartija opasti meitä heittämään banaanin kuoret roskakoriin. Keskustelu kuitenkin loppui lyhyeen, kun kysyimme, missä se roskakori sitten on.
Auttaisiko sekään, että roskat kerättäisiin roska-astioihin sen sijaan että ne heitettäisiin kadulle? Kaikki roskat tuntuvat kuitenkin päätyvän samaan paikkaan: katuojiin, rannoille tai takapihoille. Ja kuka sanoo, että vaikka me keräämmekin roskamme ja jätämme ne kulloiseenkin majapaikkaamme, etteivät ne päädy samalle takapihalle.
HANNA KOIVISTO JA SAMI SEPPÄNEN, 11.10.2010
Kommentit (0)
Elina Hirvonen: Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009. Avain 2010.
Elina Hirvonen on kirjailija ja dokumentaristi, joka julkaisi vastikään uuden Afrikkaan sijoittuvan romaaninsa. Samaisesta mantereesta ja siellä käytyjen keskustelujen sekä havaintojen pohjalta on syntynyt blogikirja, joka osuu nasevasti erilaisiin ennakkoluuloihin.
Vuosina 2007–2009 kirjoitetut blogikirjoitukset tuovat jälleen kerran esiin, että yhtä yhtenäistä Afrikkaa ei ole. Ei myöskään yhtä yksinkertaista käsitystä kehityksestä ja kehitysyhteistyön merkittävyydestä.
Hirvonen vietti kaksi vuotta Sambiassa YK:lla työskennelleen puolisonsa kanssa. Kiinnostus Afrikkaa kohtaan oli kuitenkin syntynyt nuorena – Etiopian nälänhädän aikaan. Sen jälkeen hän on matkustanut Afrikassa toimittajana. Sambiasta kootut kirjoitukset on alun perin julkaistu Vihreä Lanka –lehden blogisivuilla.
Kirja kestää kaksikin lukukertaa ja panee ajattelemaan, miten yksinkertaistettuja stereotypioita meillä kaikilla on Afrikasta, joka herättää yleensä paljon intohimoja. Afrikan kehitystä seurannut toimittaja antaa äänen myös paikallisille ystävilleen sekä luonnehtii lehdistössä käytyä keskustelua kehityksestä, ihmisoikeuksista ja tavallisen arjen sujumisesta afrikkalaisittain.
Vaikka Hirvonen on välillä hyvinkin kriittinen, hän ei pysyttele yhdellä puolella, vaan antaa ristiriitaisten tunteidensa läikkyä eri suuntiin. Sillä Afrikka ei ole vain yhdenlainen, vaan yhtä lailla erilaisten ihmisten ja hallintojen maailma. Ihmisillä on yksilölliset kohtalot, samoin kuin me ajattelemme omaavamme ne Euroopassa.
Kirjoittaja on osaltaan lempeä, välillä turhautunut sekä hyvin surullinen, sillä aids, meillä parannettavat sairaudet sekä köyhyys ovat niin lähellä jokapäiväisissä ihmiskohtaloissa. Samaan aikaan surullisia kohtaloita ja köyhyyttä voi paeta hienoon ravintolaan tai ostoskeskukseen, joissa aikaa viettävät rikkaat afrikkalaiset ja ulkomaalaiset.
Blogikirjoitukset käsittelevät myös laajemmin maailman politiikkaa ja taloutta, jotka kirjoittaja näppärästi nivoo myös paikallisiin olosuhteisiin. Kehitysmaassa asuva suomalainen on osittain välimaastossa. Kotimaan ongelmat ja rasismi saavat omanlaisensa vastakohdan Sambian ja muiden Afrikan maiden sisäisten ristivetojen rinnalla.
Eikä kyseessä ole kirja, joka olisi kauttaaltaan negatiivinen. Hirvonen muistuttaa, että hän käy älykkäitä keskusteluja paikallisten ystäviensä kanssa, jotka myös osaltaan ovat omaksuneet hyvin erilaisia käsityksiä Afrikan kehityksestä ja tulevaisuudesta.
Lisäksi blogi-kirjoitus Zimbabwen kulttuurijuhlien jälkeen valottaa, ettei maan tilanne ole niin yksinkertaisen kauhea kuin tiedotusvälineet kertovat. Hararessa istutaan myös kahviloissa ja nauretaan ystävien kanssa - vaikka paikallisbussiin mennessä.
Suosittelen kirjaa Afrikan tilannetta tunteville sekä niille, jotka uskaltavat ymmärtää, että useinmiten negatiivisessä uutisvalossa näkyvässä Afrikassa on monenlaista koettavaa. Ja jos jotakin ikävää sattuu, se ei useinkaan ole suomalaiselle lopun paikka. Kirjailija muistuttaa, ettei missään tapauksessa haluaisi vaihtaa pois osaansa suomalaisena.
Kirjoittaja on kehityskysymyksiin perehtynyt viestintäalan asiantuntija.
EEVA SUHONEN, 7.10.2010
Kommentit (0)
Mark Dowie: Conservation refugees. The Hundred-Year Conflict between Global Conservation and Native Peoples. Massachusetts Institute of Technology 2009.
Maailman viidessä suurimmassa luonnonsuojelujärjestössä pyörivät miljardit dollarit, jotka ovat peräisin ylikansallisilta öljy-, kaivos- ja autoyhtiöiltä. Yhtiöiden toiminta kehitysmaissa saa jatkuvaa arvostelua osakseen, joten lahjoitetut varat luonnonsuojeluun kiillottavat niiden tahraantunutta mainetta.
Suojelujärjestöjen varoilla rahoitetaan lukuisia hankkeita, jotka tähtäävät luonnon monimuotoisuuden ja uhanalaisten lajien säilyttämiseen. Näiden toimenpiteiden tärkeyttä ei kiistä kukaan, mutta ongelmana on, että seurauksena on usein kulttuurisen monimuotoisuuden väheneminen.
Toimittaja Mark Dowien kirja esittelee luonnonsuojelun uhreiksi joutuneita alkuperäiskansoja Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Amerikan mantereella. Vaikka alkuperäiskansat vastaavat 80–90 prosenttia maailman kulttuurisesta monimuotoisuudesta, monien luonnonläheinen elämäntapa ja sen myötä rikas kulttuuriperintö on uhattuna juuri suojelupyrkimysten vuoksi.
Heistä uhkaa tulla suojelupakolaisia, joiden elämän merkitys katoaa kun heidät häädetään pois alueilta, joiden ekologia on kiinteässä yhteydessä heidän kulttuuriinsa.
Dowie ei kuitenkaan esittele tutkimiaan ryhmiä passiivisina uhreina, vaan kertoo monien ryhmien sinnikkäistä taisteluista omien oikeuksiensa puolesta. Positiivisia askeleita ovat myös YK:n hyväksymä alkuperäiskansojen oikeuksien julistus sekä perinteisen ekologisen tiedon arvostaminen osana suojelu- ja kehitysyhteistyöhankkeita.
Tosin jälkimmäisestä on myös haittaa, sillä ylikansalliset yhtiöt pyrkivät suojelujärjestöjen kautta hyödyntämään alkuperäiskansojen käyttämiä lääkekasveja kaupallisiin tarkoituksiin. Toiminta saattaa olla erittäin tuottavaa, mutta alkuperäiskansat saavat siitä harvoin merkittävää taloudellista hyötyä.
Kirjan keskeinen sanoma on, että huolimatta eettisistä toimintaperiaatteista suurilla yhtiöillä ja suojelujärjestöillä on pitkälti sama tavoite: kuinka pärjätä kovenevassa kilpailussa ja kansainvälisillä markkinoilla, joilla myös suojelutyön varainhankinta on suurta bisnestä?
Kirja antaa myös monipuolisen kuvauksen eri alkuperäiskansoista, joiden kulttuuria uhkaa toki muukin kuin suojelualueilta häätäminen.
Ennen kaikkea kirja on kuitenkin ajankohtainen puheenvuoro niiden puolesta, joilla ei ole aina mahdollisuuksia kertoa kansainväliselle yleisölle luonnonsuojeluun liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta.
Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella. Hän valmistelee väitöskirjaa, joka käsittelee kehitystä ja matkailua.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
JULIA JÄNIS, 1.10.2010
Kommentit (0)