Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
KATI VEIJONEN
Esimerkki 1. Eteläsuomalainen kuoro järjestää talkoita, myyjäisiä, myy arpoja, kortteja, kakkua ja lahjoittaa rahat kehitysmaahan terveysaseman rakentamista varten.
Esimerkki 2: Rakennusmestarien ammattiyhdistys Pohjanmaalta järjestää kiipeilymatkan jäsenilleen Nepaliin. Samalla retkeilijät viettävät kolme päivää pienessä kylässä ja rakentavat koulun ja kokoontumispaikan kyläläisille
Nämä kaksi esimerkkiä ovat kuvitteellisia, mutta vastaavista kuulee silloin tällöin. Mikäs siinä, epäitsekkäitä ihmisiä, jotka ajattelevat myös kauempana asuvia lähimmäisiään. Samanlaista apua jaetaan myös paljon suuremmassa mittakaavassa.
Mikä näissä on vikana? Kannettu vesi ei kaivossa pysy! Paikallisten ihmisten sitoutuminen tulosten saavuttamiseen jää vähäiseksi. Olisivatko rakennusmestarit voineet vain auttaa rakennuksen suunnittelussa ja rakennustyössä niin, että päävastuu rakentamisesta olisi ollut kuitenkin paikallisilla ihmisillä? Presidentti Ahtisaarikin sanoi äskettäin Aamulehden haastattelussa, että kehitysyhteistyö kaipaa kunnon reformia. ”Tie kehittyvien maiden hyvinvointiin käy koulutuksen, työn, naisten aseman parantamisen ja vastuunkannon kautta”.
Työskennellessäni YK:n kehitysohjelman (UNDP) Kambodžan maatoimistossa, pääsin itsekin tutustumaan kaivotapaukseen. Pysähdyimme tarkastusmatkalla eräällä maalaiskoululla. Joitakin vuosia sitten toinen aasialainen valtio oli lahjoittanut koulurakennuksen.
On hyvin tärkeää, että koululla on kaivo. Lapset tarvitsevat puhdasta juotavaa, ja jos sitä ei ole saatavilla, jotkut kävivät välitunnilla kotona juomassa. Kansalaisjärjestö oli siis lahjoittanut koululle kaivon. Ei kuitenkaan oltu sovittu, kuka vastaa kaivosta. Muutamassa vuodessa se oli ränsistynyt niin, että vesi kelpasi korkeintaan vaatteiden pesemiseen. Ajatuksena tuntui olevan, että tulisi taas joku uusi lahjoittaja, jolta saataisiin varat uuteen kaivoon.
Kuulin toisesta tapauksesta: aurinkoenergialla ladattavien valaisimien käyttöä edistävässä hankkeessa oli huomattu, että luvattoman usein lahjoitetut valaisimet unohtuivat ulos vesisateeseen. Sen jälkeen ne eivät enää toimineet.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ahtisaari totesi haastattelussa myös: ”Kansainväliset toimijat heikentävät usein toimillaan hauraita valtiorakenteita enemmän kuin he ovat valmiita myöntämään.” Yksittäisten ihmisten, perheiden tai kyläläisten kohdalla heikentäminen näkyy henkilökohtaisellakin tasolla. Avun vastaanottajat on jo vuosikymmenet totutettu saaja-vastaanottaja -asetelmaan, sitä on vaikeaa nopeasti muuttaa.
Kuulimme myöhemmin, että aurinkovalaisinprojekti oli saanut hyviä tuloksia laskuttamalla valaisimista pientä vuokraa. Se vastasi summaa, jonka perhe käytti kerosiiniin ennen aurinkovalaisimia. Kaikki maksoivat mukisematta ja valaisimista pidettiin parempaa huolta, kun uutta ei automaattisesti saanut rikkoutuneen tilalle.
Vesikampanjan yhteydessä mietimme uusia tapoja toteuttaa hankkeita, joissa kohderyhmä saa laitteita tai materiaalia. Maaseudulle jaettavaksi hankittiin vedensuodattimia, joilla hyvinkin likaisesta vedestä saatiin juomakelpoista, hyvänmakuista, jopa väritöntä juotavaa - ja samalla säästettiin melkoiset määrät polttopuuta, jota kuluu maalla juomaveden keittämiseen. Aikaisemmin kylähankkeissa oli saatu hyviä kokemuksia naisten lainarahastoista. Kylän naiset vastasivat lainakassasta, jonka alkupääoma oli saatu lahjoituksena. Koska kaikki tunsivat kaikki, lainat tulivat korkoineen hyvin takaisin maksetuiksi.
Niinpä vedensuodattimet ja naisten rahastot yhdistettiin. UNDP lahjoitti tietyn määrän suodattimia kylälle. Maksamalla alkumaksun lainakassaan perhe sai hakea suodattimen kotiinsa. Kerran kuussa maksettiin kuukausimaksu kassaan, kunnes täysi hinta oli maksettu. Kuukausimaksu oli hyvin vaatimaton, 20 senttiä, sillä maanviljelyksellä tai kalastuksella elävillä perheillä ei useinkaan ole kerralla käytettäväksi edes sitä viittä euroa, jonka vedensuodatin maksaa. Naisten hallinnoimaan yhteiseen kassaan kertyi vähitellen mukava summa, josta kyläläiset saivat lainata yllättäviin menoihin pieniä summia.
Teimme myöhemmin seurantamatkan muutamaan kylään. Rahoitusta oli myönnetty myös isompiin investointeihin – kuten sadeveden keräysjärjestelmiin koulujen katoille tai veden kausivarastojen rakentamiseen ja remontointiin. Kyläläiset tuntuivat olevan tyytyväisimpiä suodattimiinsa. Niistä oli pidetty hyvää huolta, ja ne olivat ankarassa käytössä. Olihan ne hankittu omalla rahalla! Parasta suodattimissa oli veden maku, ja se että polttopuiden keräämiseen meni nyt vähemmän aikaa, haastatellut kertoivat.
”Kehitysapupolitiikka ei kaipaa päsmäröintiä vaan kunnon uudistuksen”, sanoi presidentti Ahtisaari haastattelussa. Samaa mieltä – sekä suuressa että pienessä mittakaavassa on mietittävä ratkaisuja, jotka mahdollistavat avunsaajien aktiivisen osallistumisen kestävien tulosten saamiseksi.
Kuka kirjoittaa?Kati Veijonen työskentelee energiatutkijana Jyväskylässä. Vuosina 2006 - 2008 hän työskenteli energia- ja ilmastonmuutoskysymysten parissa Kambodžassa. |
KATI VEIJONEN, 25.3.2009
Kommentit (1)
JOHANNA LATVALA
Viime perjantaina murhattiin Nairobissa keskellä päivää kaksi ihmisoikeusaktivistia, Oscar Kamau King’ara ja John Paul Oulu. Tekijöiksi epäillään poliiseja.
Aiemmin murhapäivänä pelätty Mungiki-ryhmä oli terrorisoinut Nairobin katuja katkaisemalla liikenteen ja sulkemalla kaupat. Hallituksen edustaja syytti ennen murhia aktivistien edustamaa Oscar Foundationia yhteyksistä Mungikiin. Toisaalta murhatut aktivistit olivat esiintyneet todistajina aiemmin julkaistussa raportissa, jossa todettiin poliisin tappaneen mielivaltaisesti tuhansia ihmisiä vuosien varrella.
Kriitikkojen mielestä kyseessä onkin jälleen toisinajattelijoiden vaientaminen, jossa tekosyynä käytetään yhteyksiä Mungikiin.
Mungiki on salainen järjestö, johon arvellaan kuuluvan jopa kaksi miljoonaa jäsentä. Sen juuret juontavat brittiläistä siirtomaaherruutta vastaan 1950- ja 60 -luvuilla taistelleeseen Mau Mau -liikkeeseen, ja sen ideologia perustuu kikujujen perinteille ja uskonnolle.
Uskonnollisten menojen arvellaan kuitenkin olevan vain hämäystä. Todellisuudessa lahkon katsotaan toimivan vähintäänkin kikujujen poliittisen ja taloudellisen vallan palauttamiseksi. Joidenkin mielestä järjestön päätavoite on kaaoksen aikaansaaminen mafiamaisella rikollisella toiminnallaan.
Mungikin väitetään sumeilematta tappavan ne jäsenensä, jotka vuotavat tietoa salaisesta järjestöstä.
Sen jäsenten arvelleen soluttautuneen hallintoon, kouluihin, tehtaisiin ja armeijaan ja sillä väitetään olevan yhteyksiä korkean tason poliitikkoihin.
Mungiki terrorisoi myös tavallisten kenialaisten elämää, sillä se on ottanut haltuunsa kaikille tarpeellisia elämän osa-alueita. Mungiki pitää hallussaan muun muassa liikkumiselle elintärkeitä yksityisiä pikkubusseja, matatuja, joiden omistajilta se vaatii lahjuksia, jotta nämä voivat jatkaa toimintaansa.
Nairobissa se pitää rautaisessa otteessaan slummeja, erityisesti Matharea, jonne se toimittaa laittomasti vettä ja sähköä ja vaatii asukkailta rahaa paitsi näiden toimittamisesta, myös turvallisuuden ylläpitämisestä alueella.
Mungikia pidetäänkin Keniassa vakavimpana yksittäisenä uhkana sisäiselle turvallisuudelle.
Viimeviikkoisten murhien vuoksi pääministeri Raila Odinga onkin kiirehtinyt vaatimaan riippumatonta, ulkopuolista tutkintaa, koska epäillyt ovat poliiseja. Muun muassa Yhdysvallat on ilmoittanut FBI:n olevan käytettävissä tapauksen selvittämiseksi.
Kenian tilanteen tekee hankalaksi se, että vastassa ei ole hyvä ja paha, vaan pikemminkin kaksi pahaa. Siinä missä Mungiki kylvää terroria, niin tekee myös poliisi. Kärsijöinä ovat taas ennen kaikkea tavalliset ihmiset.
Lue lisää: Kahden aktivistin murha kiristää Kenian ihmisoikeustilannetta
JOHANNA LATVALA, 9.3.2009
Kommentit (0)
JOHANNA LATVALA
Kenialaisessa Daily Nationissa jokin aika sitten ilmestyneen artikkelin mukaan lähes 20 000 kenialaista päätyy vuosittain ihmiskaupan uhrina orjuutta muistuttaviin oloihin Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Lähi-Itään. Luku on pöyristyttävä, ja kyse on vain kenialaisista.
YK:n arvion mukaan ihmiskaupan uhreja on maailmanlaajuisesti noin 900 000. Suurin osa uhreista on tyttöjä ja naisia, jotka pakotetaan työskentelemään prostituoituina.
Toinen naisten ja tyttöjen hyväksikäytön muoto on kotiapulaiseksi pakottaminen. Alussa mahdollisuus vaikuttaa satumaiselta: varakas perhe ulkomailla, mahdollisuus ansaita rahaa kotiin lähetettäväksi, ehkäpä lupaus opiskelusta. Perille päästyään nainen huomaa joutuneensa kotiorjaksi, jolta työnantaja ottaa passin ja joka on vankina asunnossa ilman mitään kontakteja ulkomaailmaan. Monet kotiapulaiset joutuvat lisäksi fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kohteiksi.
Vaikka tämä vaikuttaa liian pahalta ollakseen totta, se on todellisuutta. Julkisuudessa huomiota saavat lähinnä kuuluisien ihmisten perheissä tapahtuneet väärinkäytökset. Kun amerikkalaisen tuomarin tai englantilainen näyttelijän entiset kotiapulaiset kertovat orjuuttavasta kohtelustaan isäntäperheissään, paljastuu vain jäävuoren huippu.
Silti, monet ovat valmiita maksamaan ihmiskauppakartelleille tuhansia euroja mahdollisuudesta päästä ulkomaille tienaamaan. Mitä huonompi taloudellinen tilanne on kotimaassa, sitä haavoittuvammassa asemassa ihmiset, etenkin naiset, ovat. Ihmisoikeusjärjestöt ovat lisäksi erityisen huolissaan sota-alueilla elävistä lapsista ja nuorista. Epätoivoisessa tilanteessa olevalle mikä tahansa vaihtoehto saattaa vaikuttaa paremmalta kuin senhetkinen elämä. Toiveikkaita lähtijöitä riittää. Jotkut onnistuvat karkaamaan. Useimmat eivät.
JOHANNA LATVALA, 6.3.2009
Kommentit (0)
On syyskuu 2007. Näkymä lentokoneen ikkunasta ensipilkahduksena vilahtaneista lumoavista Himalajan vuorista on vaihtunut pölyiseen ja rähjäiseen Katmandun kaaokseen. Istun minua lentokentällä vastassa odottaneen miehen auton takapenkillä ja haukon henkeä. Ikkunasta raottuva katukaaos saa minut hiljaiseksi. Tästä alkaa 9 kuukautta kestävä vapaaehtoistyöaikani Nepalissa.
Nepalin pääkaupungin Katmandun hysteeriseen liikenteeseen, ihmistungokseen, valtaviin roskakasoihin sekä kaduilla myynniksi teurastettaviin eläinten raatoihin tottuu yllättävän nopeasti. Elämä näyttäytyy mitään peittelemättä raa’alta ja likaiselta, mutta sykkivän aidolta. Nepalilaisten kasvoilta paistava ilo ja ystävällisyys ovat jopa hämmentävää: niitä katsellessa on vaikea muistaa, että maa on juuri toipumassa tuoreesta sisällissodasta.
Marraskuussa 2006 Nepalin hallitus ja maolaississit solmivat rauhansopimuksen. Se päätti Nepalin kymmenen vuotta kestäneen sisällissodan, jonka aikana kuoli 15 000 ihmistä. Lisäksi kymmenet tuhannet jäivät orvoiksi, leskiksi tai joutuivat ryöstetyiksi. Miljoonat joutuivat jättämään kotinsa.
Vapaaehtoistyöpaikkani muistuttaa sodan raa’asta historiasta ja siitä, miten lapset ovat sen avuttomia kärsijöitä. Aishworya Children's Home on vain yksi lukuisista maassa sijaitsevista orpokodeista. Pelkästään Katmandussa niitä on muutamia satoja. Sota vei monen lapsen vanhemmat, vaikkakaan se ei ole ainut syy lasten valtavaan määrään orpokodeissa.
Aishworyan 35 lapsen taustoissa on paljon eroja. Osa on täysin orpoja. Osalla lapsista on kuitenkin äiti, mutta koska naiset ovat usein täysin kouluttamattomia, eivät he kykene elättämään yksin perhettään. Naisten paikka Nepalissa on vielä yleisesti kotona. He hoitavat kaikki koti- ja riisipeltotyöt, miehet käyvät palkkatöissä. Orpokodissamme monen lapsen isä on joko kuollut, kateissa, vankilassa tai hylännyt perheensä. Silloin monien äitien ainoaksi mahdollisuudeksi jää laittaa jälkipolvi lastenkotiin.
Vaikka Aihworyassa olevat lapset ovat joutuneet todistamaan sodan mielettömyyttä, ovat he parhaimmin käyttäytyviä lapsia, mitä olen tavannut. Jotkut heistä ovat koulussa jopa luokkiensa parhaimpia, ja auttavat opiskelun lisäksi orpokodin kotitöissä ja vanhemmat lapset nuorempien hoitamisessa.
Lapset ovat merkittävä tekijä Nepalissa. Nepalilaisten keski-ikäkin on vain noin 20 vuotta. Lapsia koulutettiin tappamaan sisällissodassa ja heitä käytetään jatkuvasti hyväksi halpana työvoimana. Suuriosa töistä tehdään edelleen lihasvoimalla, ja nuoria näkee paljon varsinkin raskaissa katutöissä, mutta myös turismissa, mm. vaelluksilla kantajina.
Mielenosoitukset ja mellakat olivat päivittäisiä kevään 2008 Katmandun arjessa. Maan perustuslakivaalit pidettiin 10. huhtikuuta, jotka aiheuttivat levottomuutta kaduilla. Näkyvimmät olivat maolaispuolueen kannattajien pitämät jatkuvat mielenosoitukset, joihin osallistui myös lapsia ja nuoria huutamaan kannatuslauseita ”Uudelle Nepalille”.
Nepal on yksi maailman köyhimpiä maita. Köyhyyden ahdingossa monet vanhemmat lähettävät lapsensa suuriin kaupunkeihin töihin. Työpäivät ovat kohtuuttoman pitkiä ja lasten pahoinpitely on arkea. Osa lapsista karkaa kestämättömiä oloja, ja he päätyvät joko orpokoteihin tai kadulle.
Osa katulapsista eivät näytä edes kymmenvuotiailta.
Miten kohdata käsi ojossa kerjäävää rähjäinen lapsi? Mitä pitäisi tehdä? Vaatteet ovat yltä päältä lian peitossa ja kädessä näkee usein pienen pussin täynnä liimaa, jonka haistelun vaikutuksesta katse on poissaoleva. Köyhyys särkee silmissä. Voiko tällaiseen näkyyn turtua?
Katutyttölasta en nähnyt kertaakaan. Kauniiden nepalilaistyttöjen sanotaan olevan haluttuja intialaisissa bordelleissa.
Sota on päättynyt, mutta siitä seuraava jälkipyykki jää nuoren kansan pestäväksi. Mitä tapahtuu sukupolvelle, joka on elänyt melkein pelkkänä sota-aikana? Kukaan ei tunnu tietävän mihin suuntaan maa on menossa. Nepalilaiseen optimistiseen tapaan ihmiset jaksavat kuitenkin toivoa parempaa.
Kirjoittaja työskenteli vapaaehtoisena Nepalissa 2007 - 2008.
KARITA BLOM, 2.3.2009
Kommentit (0)