Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Ajankohtaista: Global.finland.blogi

Ulkoministeriön kehitysviestintä, puh. 0295 351182. Verkkojulkaisun päivitys päättyi 30.6.2014.
flickr facebook
reuna

Global.finland.blogi

Banneri: global.finland.blogi

Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.

RSSTilaa Global.finland.blogi RSS-syötteenä

Ambulanssilentoja ja venepakolaisia

Lanzaroten lentokenttä, kuva: Marja-Leena KultanenLanzaroten lentokenttä, kuva: Marja-Leena Kultanen
MARJA-LEENA KULTANEN

Aamuhölkkä rannalla päättyy Lanzaroten lentokentän reunaan. Jään katselemaan nousuun valmistautuvaa lentokonetta. Se ei olekaan tavallinen matkustajakone, vaan ambulanssilento.

Keltainen kone kuljettaa ehkä yhtä matkailijaa tai saarilta eläkepäivien puuhapaikan löytänyttä saamaan parempaa hoitoa Eurooppaan.

Mielessä väikkyvät kuvat edellisen illan uutisesta Lanzaroten itärannan lähellä kaatuneesta afrikkalaisveneestä. Siihen ahtautuneista ihmisistä ainakin 19 hukkui.

Ero kahden todellisuuden välillä on valtava. Afrikka on sadan kilometrin päässä, mutta se ei lomasaaren arkipäivässä juuri näy – muuta kuin rantojen yllä pörräävänä rajavalvonnan helikopterina.

Tuulta vastaan takaisin puskiessa mietin, millaisen hiilijalanjäljen etelän aurinkorannat kansoittava ikääntyvien eurooppalaisten armeija jättää. Onkohan kukaan laskenut sitä?

Loma-asuntoja viilennetään – tai lämmitetään – sähköllä. Mistä se tulee? Aurinkokeräimiä näkyy residenssien katoilla harvakseltaan. Tuulimyllyjen siivet viuhuvat yhdellä harjanteella. 

Lentokoneet rahtaavat meitä matkalaisia viikosta toiseen, vuoden jokainen viikko.

Me jäämme miettimään, kuinka monta lomamatkaa ympäristöomatunto sallii enää tehdä.


MARJA-LEENA KULTANEN, 27.2.2009

Kommentit (0)

Suomi lamassa: kun mennään hitaasti, on mentävä oikeaan suuntaan

SEPPO SIPILä

 

Erika-hieho Porvoon Sikosaaressa. Kuva: Marja-Leena KultanenTammikuussa 2009 lumi peitti Erika-hiehon laitumen Porvoossa, mutta ilmastonmuutos voi jatkossa tuoda tuoretta märehdittävää Kuva: Marja-Leena Kultanen

Meillä on nyt nollakasvu. Takavuosien kehitys-taikasana tarkoitti: ’pois meistä kerskakulutus, annetaan köyhien maiden hyödyksi’. Kohtapian ihmisarvo ja ’Capabilities approach’ sai huomiota joka puolestaan inspiroi Human Development Indeksin. Tavoitteena nollakasvu kuitenkin meni nostalgiaan. Nyt kasvua ja kulutusta huudetaan laman hoitoon, jottei kehitysapua tarvisisi antaa velkarahalla. Miten kasvetaan kehittyen, välttäen kasvusta johtuvia ongelmia: ilmasto, energia, ruoka- ja vesihuolto, talouden kestävä kehitys ja laveneva köyhien ja rikkaiden maiden välinen kuilu? Mitä muuta tarvitaan kuin suuntaa, uutta ajattelua, läpinäkyvyyttä päätöksiin ja parempaa säätelyä? Uhkat ja ongelmat voi nähdä business-mahdollisuuksina, mutta on toki vielä parempi jos maailma osoittaisi yksituumaista poliittista tahtoa.

Lamalle on monta lääkettä; yksituumaisuuteen tarvitaan ehkä tuomiopäivävuosi 2012? (Saapa nähdä miten rajuilla liikkeillä oraakkelit ohjailevat meitä lamasta ulos?) Parempi, jos optimistit Suomessa lukisivat ajoissa seinäkirjoituksista minkälaista kasvua tulisi edistää lama-aikanamme trendit huomioiden, kehitysmaiden ja elinkeinoelämämme eduksi.

Vuosi 2050 -skenaarioissaan tämänvuotinen World Economic Forum (WEF) Davosissa julisti että vettä ei tule olemaan tarpeeksi kattamaan kasvaneen väestön tarpeita. Ennen kaikkea Intia mutta myös Kiina hyödyntävät kasteluun ikiaikaisia pohjavesiä jo nyt kestämättömästi, yhä syvemmältä. ”Ruuan tuottamiseen kaikille 6,5 miljardille ihmiselle tarvitaan vesimäärä, joka on kanavassa mitoiltaan 100 metriä leveä, 10 metriä syvä ja 7,1 miljoonaa kilometriä pitkä, siis180 kertaa maapallon ympäri. Kun heistä 2 tai 3 miljardia siirtyvät kuluttamaan lihaa ja vihanneksia, kanavaa tarvitaan viisi miljoonaa kilometriä lisää”.

Hyviä aikoja elintarviketeollisuudelle! WEF-raportin mukaan köyhät kuluttajat vaurastuvat ja 40 vuodessa ruuan tuotannon olisi kasvettava kaksikertaiseksi. Enemmän kuin väestönkasvusta tämä johtuu muuttuvista ravintotottumuksista; viljan, lihan ja maidon kulutus kasvaisi 40 -50 %.

Bioergiaspekulaatio viime vuonna johti ruuan hintapiikkiin, onhan energian maailmankauppa ajat sitten ohittanut elintarvikkeet. Veden ravinto- ja energiakäyttö (myös vesiturbiinit ja ydinlaitosten jäähdytys) ovatkin törmäyskurssilla ja ruuantuotanto tarvii energiaa mm. käyttö-, lika- ja meriveden pumppaamiseen ja puhdistamiseen. Onneksi vesiturbiini ei hukkaa vettä eikä viljely vaadi kuin ’karkeapuhdistettua’ vettä. Kalanviljely luontuu sikatalouden kyljessä jne. Raportti edellyttääkin kehitysmaita parantamaan ’water management’ia ja laatimaan vedenkäyttösuunnitelmia sijoittajien käyttöön. Noita suunnitelmia ja toivotta-vasti myös maailmankaupan rakennekestävyyttä tulisi vastedes voida arvioida ’vesijalanjälki’-kriteereillä.

Kauppajärjestö WTOlta (Doha) vaaditaan tuloksia. WEFin mukaan USA, Eurooppa ja Japani vastaavat maailman sekä elintarvikeviennistä että -tuonnista 60 % osuudella, 30 % tullin takana. Mutta elintarvikekauppa ei korreloi millään tavalla veden saatavuuden kanssaeikä hintamekanismi kannusta kehitysmaita tuotannon lisäämiseen. Olihan Intiakin Davosissa, senkin voisi vihdoin ajatella pehmenneen Dohalle?

Virtuaalivesi (vältettäisiin veden tarpeetonta kuljettamista, joskin parempi tuotteisiin sitoutuneena) on kestävän kehityksen indikaattori, ja WEF kannustaa ruuan maailmankauppaan. Vesivajaita (mm. Lähi-idän) maita kannustetaan tuontiin ja luopumaan omavaraisuustavoitteesta. Epäilemättä helpompaa, jos on öljyä vaihtokaupaan? Olisiko niin että Singaporen nopea kehitystarina, vailla omaa vettä ja viljelymaita, rohkaisi saudeja, oman tuotannon jo romahdettua,viime vuonna luopumaan?

Isot trendit panevat muita valtioita liikkeelle. Kun valtameret nousevat, Malediivit hakee asukkailleen isoa, korkeaa rantatonttia jostain muualta. Kiina varoo ruuan tuontiriippuvuutta. Vailla kolonialisti-leimaa, se etsii Afrikasta viljelymaata. Vedensaannista tulee muullekin teollisuudelle sijaintikriteeri. 25 vuotta sitten olin vesikonsultin palveluksessa ja tein raportin suomalaisten investointimahdollisuuksista mm. Kiinaan. Kenties työnantajasta johtuvaa, mutta kiinnitin tekstissäni paljon huomiota veden hanasaatavuuteen. ’Investoikaa avautuneeseen Kiinaan, ainakin työvoima on halpaa’, oli raporttini vihje suomalaisyrityksille, muttei sitä sen paremmin kuin Kiinaakaan vuonna 1984 kukaan ottanut vakavasti.

Jos vuoden 2050 skenaarioita päästään toteuttamaan, on sentään enemmän aikaa! Silloin vieläpä maat, jotka nyt ovat aivan kuralla (’failed state’) - kuten Kongo - saavat ’väkisin’ investoijia, koska niillä on vettä.

Hyvä vesitalous vaatii että vesi ei ole ilmaista. Tosin senttikin on liikaa karjataloudelle, mutta kysynnän kasvu nostaa pihvilihan hintaa. Juuri siksi että nauta litkii ( ruokaansa sitoutunut vesi mukaan lukien ) 60 000 litraa vettä jokaisen kilonsa kasvattamiseksi, vesiomavaraisella Suomella ei vuonna 2050 ole kanttia jättää käyttämättä sitä mitä luonto on meille antanut. Niinpä olemme silloin vankka karjatalouden viejämaa. Mehän kunnioitamme eläinten oikeuksia (ks. kohta 8). Lehmämme voivat tallata talvellakin etelän jo tuolloin luomukelpoisia niittyjä, viis välittäen rehujen kalleudesta. Vaikka lihansyöjät nyt syyllistetään epäeettisinä, virtuaalivesiteoria opastaa Suomea kestävään karjatalouteen. Heinistä pitkälle jalostettua uusvientituotetta pihvilihaa myydään meiltä 2050 maailman makuihin fuusioituna, marinoituna ja arktisella sertifikaatilla.


SEPPO SIPILÄ, 24.2.2009

Kommentit (0)

Nepalin lapset oppivat paremmin äidinkielellä

PäIVI AHONEN

Nepalilaislapset asettuvat koulun pihalle luokkajonoihin odottamaan vieraita Suomesta. Neljä toimittajaa ja valokuvaaja ovat olleet lähialueella jo muutamia päiviä. Olemme Nepalin läntisimmässä nurkassa, Kanchanpurin läänissä Intian rajalla. Suomalaisista kouluun onnistui pääsemään kuitenkin vain hankkeen Katmandussa asuva työntekijä. Muut vieraat jäivät Tharu-heimon julistaman moottoriajoneuvojen liikkumiskiellon vuoksi neljänkymmenen kilometrin päähän Dhangadhiin.

Nepalilaisen kollegani Ganeshin kanssa matkasimme koululle neljä tuntia polkupyöräriksan kyydissä. Välillä tie kulki tuuheita, ikivanhoja puita kasvavan metsän halki, välillä se halkoi kirkkaan vihreitä vehnäpeltoja. Matkan aikana puimme Nepalin monikielisen opetuksen strategioita – kuljettajat yrittivät polkea samaan tahtiin, jotta saatoimme neuvotella.

Koululaisia Kanchanpurin läänissä Nepalissa.

Pihan avauspuheiden jälkeen oppilaat siirtyvät luokkiinsa. Käymme Ganeshin kanssa jokaisessa luokassa lyhyellä tervehdyskäynnillä. Ylemmillä luokilla, neljännestä kuudenteen luokkaan, kaikki opetus tapahtuu nepalin kielellä. Kanchenpurin läänin väestöstä rana-tharun kieltä puhuu kuitenkin noin 95 %. Maassa on noin 1,6 miljoonaa kolmen eri tharu-kielen puhujaa, jotka kaikki asuvat Intian rajan tuntumassa.  

Maan yleinen käytäntö on ollut, etta lapset saavat ensimmäisestä luokasta saakka opetusta vain nepaliksi. Suomen rahoittamassa Multilingual Education -hankkeessa kokeillaan Nepalin opetusviranomaisten pyynnöstä uutta mallia, jossa ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan oppilaat voivat opiskella osan oppitunneista äidinkielellään. Kokeilu on meneillään kuudessa läänissä, seitsemässä koulussa ja kahdeksalla kielellä. Vuoden 2001 väestölaskennan mukaan Nepalissa on 92 kieltä. Etnologit listaavat kuitenkin kielien määrän olevan 126 ja maan lingvistisen yhdistyksen kannan mukaan kieliä on 143.    

Ensimmäisellä luokalla opetetaan rana-tharu kielen kirjaimia, toisella luokalla on meneillään matematiikan tunti lasten äidinkielellä ja kolmannella luokalla opettaja opettaa rana-tharun kieltä tharujen perinteestä kertovan tarinan avulla. äidinkielistä opetusta on nyt annettu elokuun 2008 alusta saakka eli noin viisi kuukautta.

Kaikista kokeilukouluista saadut kokemukset ovat hyvin myönteisiä. Lapset olivat aluksi ihmeissään huomatessaan että opettaja puhuukin heille samaa kieltä, jota isä ja äiti puhuvat kotona. ”Vähitellen he ovat oppineet ilmaisemaan itseään ja puhumaan luokassa”, kertoo opettaja Anita Rana. Nepalinkielisten sanojen kuorossa lukemisen sijaan opettaja voi nyt kysyä onko edellisen tunnin opetus mennyt perille ja mitä mieltä lapset ovat vaikkapa heimonsa perinteisistä asuista, ruoista, maanviljelystä, eläinten hoidosta jne. Opetuksen laatu ja oppilaiden koulussa viihtyminen on selvästi parantunut, koska opettajat voivat käyttää moipuolisempia opetusmenetelmiä kuin aiemmin.

Luokkakierroksen jälkeen istumme koulun pihalle puhumaan johtokunnan jäsenten kanssa. Vanhemmilla on kokeilusta vain hyvää sanottavaa. ”On hienoa että lapset voivat kotona kertoa mitä he ovat koulussa oppineet, kun he ovat ymmärtäneet kuulemansa”, sanoo isä, jolla on kolme lasta koulussa. Toinen isä toteaa hymyillen: ”Meille kaikille on päivänselvää, että opettaja voi opettaa enemmän ja laajempia asiakokonaisuuksia kun hän opettaa kielellä, jota lapset ymmärtävät.” Viime tingassa kokoukseemme rientää maolaisen puolueen paikallinen jäsen, joka on ollut yhdyshenkilönä seitsemän puolueen alueellisessa koalitiossa. Aikaisemmalla kouluvierailulla koko koalitio osallistui monikielisen hankkeen kehittämiskokoukseen. Koulun johtokunta, johtaja ja opettajat ovat saaneet täyden tuen paikallisilta poliittisilta päättäjiltä.

Paluumatkalla jatkamme Ganeshin kanssa polkupyörariksakokousta. Kaikkien hankkeen osapuoleten mielessä on yksi suuri kysymys: mitä tapahtuu kun hanke viiden kuukauden kuluttua päättyy? Hankkeen toimintojen aloittaminen kesti kauan ja nyt tuntuu siltä, että juuri kun on päästy alkuun on loppu edessä. Erityisen harmittavaa päättyminen on siksi, että vaalien jälkeisen ”uuden Nepalin” kehityssuunnitelmissa eri etnisten ryhmien oikeudet, kielelliset oikeudet mukaanlukien, ovat vahvasti esillä. Suomen monikielisyyshanke on saanut paljon myönteistä huomiota niin paikallisten opetusviranomaisten kuin myös muiden opetussektoria tukevien avunantajien taholta.  

Yritämme unohtaa huolemme ja jatkaa lähiviikkojen suunnittelua. Seuraavalla vierailulla puhumme mm. siitä miten kaksi seuraava koulua otetaan mukaan hankkeen kokeiluun ja miten paikallista opetusuunnitelma kehittävä komitea tulee hyödyntämään kokeilun kokemuksia koko läänin monikielisen opetuksen kehittämisessä.


PÄIVI AHONEN, 18.2.2009

Kommentit (4)

Uskovaisuuden käytännöllisyydestä

JOHANNA LATVALA

Tutkija Päivi Hasu käsittelee artikkelissaan Neo-Pentecostalism in Tanzania helluntailaisuuden räjähdysmäistä leviämistä Afrikassa. Hänen mukaansa liike houkuttelee puoleensa muiden mukana nuoria ja korkeasti koulutettua keskiluokkaa. Esimerkiksi Keniassa, Etelä-Afrikassa, Sambiassa ja Ugandassa liikkeeseen arvioidaan kuuluvan yli viidennes väestöstä.

Mikä helluntailaisuudessa mahtaa houkutella erityisesti afrikkalaisia? Eräs helluntailaisuuden piirteistä on se, että liike korostaa työntekoa ja menestystä. Mikäpä olisi houkuttelevampaa oloissa, joissa monen ihmisen elämä on taistelua jokapäiväisen selviytymisen kanssa. Myös parempiosaiset, ne joilla on koulutusta, työtä ja ruokaa, ovat osa ympäröivää todellisuutta. Esimerkiksi Keniassa, kuten monissa muissakin Saharan eteläpuolisissa maissa, hiv ja aidsiin kuoleminen on osa jokapäiväistä elämää - jokainen tuntee jonkun, joka on kuollut sairauteen. Uskonto on tapa selvitä, ehkä hengellisesti, mutta myös konkreettisesti.

Helluntailaisuus painottaa työnteon lisäksi raittiutta, aviollista uskollisuutta ja ydinperheajatusta. Kulttuureissa, joiden perinteisiin kuuluu monivaimoisuus, helluntailaisuuden periaatteet houkuttelevat erityisesti naisia. Monet naiset ovat sanoneet minulle, että he haluavat aviomiehekseen 'kunnon kristityn', koska silloin hän ei ota myöhemmin muita vaimoja tai tyttöystäviä. Toisaalta esimerkiksi Keniassa, jossa HIV-positiivisia on 7,8 prosenttia, aviollinen uskollisuus antaa turvaa.

Suurin osa tuntemistani koulutetuista kenialaisista kuuluu juuri helluntailiikkeeseen. He ovat aktiivisia uskovaisia ja osallistuvat myös rahallisesti tukien kirkkonsa toimintaan. Vastavuoroisesti, kuten Päivi Hasukin artikkelissaan toteaa, kirkon jäsenet myös auttavat toisiaan monin tavoin.

Samaan uskontokuntaan kuuluminen on oman tutkimukseni mukaan tärkeämpää kuin samaan etniseen ryhmään kuuluminen. Etnisellä taustalla ei koulutettujen mukaan ole niin väliä, mutta aktiivisilla uskovaisilla, uudestisyntyneillä, pitää olla sama uskonnollinen yhteisö.

Olisiko kirkon ja uskonnon mukanaan tuoma sosiaalinen yhteisö, joka perustuu samanlaisiin elämänarvoihin, nousemassa tärkeämmäksi kuin etninen yhteisö, joka on aiemmin ollut tärkein samastumiskohde?


JOHANNA LATVALA, 5.2.2009

Kommentit (0)

Arkisto