Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
Oxfamin arvion mukaan yksistään ilmastonmuutoksesta johtuvat luonnonkatastrofit koskettavat vuoteen 2015 mennessä vuosittain 375 miljoonaa ihmistä, eli puolta enemmän kuin nykyisin. Aiemmista luonnonkatastrofeista on opittu, että valtaosa kuolleista on naisia.
Vuonna 1991 Bangladeshia koetelleessa hirmumyrskyssä kuolleista 90 prosenttia oli naisia. Vuoden 2004 tsunamissa esimerkiksi Indonesian Acehissa menehtyneistä naisia ja tyttöjä puolestaan oli kolme neljäsosaa. Kun uhrit lähivuosina lisääntyvät, erityisesti naisuhrien määrä kasvaa.
Bangladeshin hirmumyrsky oli erityisesti naisille tuhoisa monesta syystä. Unifemin tutkimuksen mukaan naiset eivät ensinnäkään olleet saaneet varoitusta lähestyvästä myrskystä, sillä viralliset varoitukset annettiin julkisilla paikoilla liikkuville miehille, ei kodeissa olleille naisille.
Asiantuntijoiden mukaan pääasiallinen syy naisten heikkoon tilanteeseen katastrofitilanteessa oli paikallisilla uskonnollisilla tavoilla ja asenteilla, joiden mukaan naiset eivät voineet poistua kotoaan ilman miessukulaisen seuraa. He eivät voineet mennä myöskään yksin suojaan esimerkiksi koraanikouluihin, joissa he olisivat joutuneet vieraiden miesten seuraan. Moni nainen kuolikin kotiinsa odottaessaan miessukulaisensa tulevan auttamaan.
Asiaa pahensi se, ettei alueella pidetty sopivana sitä, että nainen näyttäytyy tulvan kastelemissa märissä vaatteissa, jotka paljastavat vartalon ääriviivat. Vaatteisiin liittyi toinenkin ongelma. Pitkät hameet ja huivit tekivät tulvassa selviämisen vaikeammaksi kuin vaikkapa miesten housut ja paita. Naisten rooliin paikallisessa yhteisössä ei myöskään kuulunut uiminen, joten harva nainen oli uimataitoinen.
Ajatellaanpa sitten vuoden 2004 tsunamia. Senkin kuolonuhreista suurin osa oli naisia. Indonesian Acehissa, joka oli yksi pahiten vaurioituneista alueista, jokaista miestä kohtaan kuoli kolme naista. Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset syyt vaikuttivat sielläkin osaltaan siihen, että naiset selviytyivät heikommin, mutta myös katastrofin kulttuuriset ja yhteiskunnalliset seuraukset koskettivat erityisesti naisia.
Moni mies menetti vaimonsa. Moni lapsi menetti äitinsä. Jäljelle jääneiden naisten työtaakka lisääntyi huimasti yhteiskunnassa, jossa kodista, lapsista ja vanhuksista huolehtiminen on pääasiassa naisen tehtävä. Ja jos kodissa ei enää ollut vaimoa, eikä mahdollisesti sukulaisnaisiakaan, oli hyvin todennäköistä, että mies etsi uuden vaimon. Moni muu oli samalla asialla, mutta koska naisten määrä oli romahtanut, yhä nuoremmat tytöt joutuivat naimisiin. Katastrofin jälkeiset traumat purkautuivat lisääntyneenä perheväkivaltana. Naisten määrän väheneminen johti heidän lisääntyneeseen ahdisteluunsa ja seksuaaliseen hyväksikäyttöönsä.
Onko naisten karu kohtalo sitten kärsiä luonnonkatastrofeista joka tapauksessa enemmän kuin miehet? Ei välttämättä. Naisten kohtalo Bangladeshin hirmumyrskyssä herätti maan YK-suurlähettilään Ismat Jahanin vaatimaan, että katastrofintorjunnassa naisten erityisrooli täytyy huomioida. Esimerkiksi Oxfam kouluttaakin riskialueilla sekä miehiä että naisia selviämään katastrofeissa ja niiden jälkeisessä jälleenrakennuksessa.
Kulttuurissa on se hyvä puoli, että se muuttuu koko ajan. Arvot, asenteet ja roolit mukautuvat vallitseviin olosuhteisiin. Katastrofikoulutuksella pyritään osittain varmistamaan - näin ainakin asian tulkitsen - ettei yksikään nainen jäisi tulevaisuudessa kasvojen menettämisen pelossa kotiin odottamaan miespuolista sukulaista, joka veisi hänet turvaan.
JOHANNA LATVALA, 29.10.2009
Kommentit (0)
”Haluan nähdä tavallista elämää”, toivoi Kosovossa hiljattain vieraillut elokuvaohjaaja ja Docpoint-elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Erkko Lyytinen. Hän osallistui Suomen Kosovon-edustuston tukemille Rolling Film –romanielokuvan festivaaleille, jotka toivat esille romanien asemaa ja varsinkin aktiivisia romaneja.
Pohdin, missä tavallista elämää voi kokea. Paikallinen ystäväni kehotti viemään ohjaajan maaseudulle ja tapaamaan raitin ainoassa kahvilassa turkkilaisen kahvin äärellä kolmekymppisen miehen, jonka vaimo on neljättä kertaa raskaana ja joka odottaa valkeuden tulevan takaisin jokapäiväisen sähkökatkoksen päätteeksi. Kliseehän tämä on, mutta yhtälailla vääristynyt on kuva, jonka saa kansainväliset mitat täyttävistä, ilmastoiduista voileipäbaareissa Pristinan keskustassa.
Esimerkki kertoo yleensäkin riittämättömyydestä tulkita kokonaiskuvaa Kosovossa – ja Kosovon ohella melkein missä tahansa kehittyvässä maassa. Yhteiskuntaluokkien väliset erot ja osittain myös alueelliset erot ovat ainakin suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin tottuneesta suuret. Etniset identiteetit ja niiden aiheuttamat rajaviivat ja niiden korostaminen ovat vielä asia erikseen.
Yksi esimerkki Kosovon yhteiskuntaryhmien välisistä jaoista ja määrittelyn vaikeudesta on romanien asema. Romanien lisäksi Kosovossa asuu ashkaaleiksi ja egyptiläisiksi itsensä määritteleviä ryhmiä lukuisine alaryhmineen. Niitä kaikkia kutsutaan yhteisellä nimellä RAE (Roma, Askalija and Egyptians). Ryhmien edustajat pitävät koko sanalyhennettä syrjintänä heidän erillisiä etnisiä identiteettejä kohtaan ja tästä syystä vuoden 1999 jälkeen käyttöön otetusta lyhennelmästä ollaankin ainakin virallisesti luopumassa.
Ashkalit ja egyptiläiset alkoivat määritellä itseään romaneista erilliseksi vasta vuoden 1999 jälkeen ja monessa suhteessa itsemäärittely on yhä kesken. Ulkopuolisen on välillä vaikeaa huomata selkeitä eroja ryhmien kesken. Tärkeä rajanvetäjä on kieli: siinä missä Kosovon romanit puhuvat romanin kieltä ja/tai serbiaa, ashkalit ja egyptiläiset puhuvat äidinkielenään albaniaa. Ashkaaleille oman albaaninkielisen ja romaneista erillisen identiteetin korostaminen on tärkeää muun muassa siksi, että vuoden 1998–1999 sodan jälkipuinneissa monet albaanit ovat syyttäneet romaneja siitä, että he olivat serbien puolella albaaneja vastaan. Tämä on yksi esimerkki politiikan vaikutuksesta identiteettien muokkaamiseen.
Loppujen lopuksi ohjaaja Lyytisen vierailuohjelma koostui sulassa sovussa sekä romanien – ja ashkalien - asuttamien Pohjois-Mitrovican pakolaisleireihin tutustumisesta että analyyttisistä keskusteluista paikallisen kulttuurieliitin kanssa Pristinan keskustassa. Parin päivän matkaan on turha yrittääkään mahduttaa koko yhteiskunnan kirjoa.
Ehkä koko ajatus, että Kosovosta tulisi näyttää niin sanottu todellinen kuva kaukaiselle vieraalle, on lähtökohdaltaan vääristynyt.
Vierailijoita tärkeämpää olisi se, että Kosovossa asuvat kansanryhmät saisivat realistisemman käsityksen toisistaan. Siksi Rolling Fim – festivaalin tapaiset tapahtumat ovat tarpeen. Ihanteellisinta olisi, että ”marginaaliryhmiä” ei tarvitsisi erikseen nostaa esiin, mutta ainakin toistaiseksi tällaisia tapahtumia tarvitaan.
Kirjoittaja työskentelee työelämävalmennettavana Suomen Kosovon-edustustossa Pristinassa.
MARIA KANKKUNEN, 27.10.2009
Kommentit (0)
Voisiko isäntämaan arkitodellisuus heijastua enemmän valtiovierailujen ohjelmassa?
Presidentti Tarja Halosen virallisen Egyptin-vierailun ohjelma ei tarjonnut kunniavieraalle mahdollisuutta nähdä todellista Egyptin ja Kairon arkea – kuin vilaukselta lähes sadan kilometrin tuntivauhdilla poliisisaattueessa kiitäneen auton ikkunasta. Liikenteen katkaisemisen lisäksi kadut oli lähes kokonaan tyhjennetty myös ihmisistä.
Presidentti Halonen tapasi valtionjohdon lisäksi myös sunnimuslimien korkeimman opillisen auktoriteetin, Al Azharin sheikki Tantawin sekä maan ensimmäisen naisen kanssa paneelissa alustaessaan täyden salillisen Egyptin hyväosaista yläluokkaa edustaneita naisia. Lisäksi ohjelmassa oli tapaaminen kansallisen turvallisuuden päällikkö Omar Suleimanin sekä Arabiliigan johtajan Amr Moussan kanssa, jota pidetään jo vahvana seuraajaehdokkaana lähes kolme vuosikymmentä vallassa olleelle presidentti Hosni Mubarakille.
Tapaamispaikkoina olivat presidentin palatsi, Tantawin toimistotilat Al Azharissa ja palatsihotellin tarjoamat elegantit puitteet. Oletettavasti hyvinkin tyypillistä valtiovierailuille, mutta olisiko ohjelmaa ollut mahdotonta rakentaa toisin.
En tietenkään voi ottaa asiaan kantaa virallisesta näkökulmasta, mutta sekä median edustajana että uutisointia seuranneena uskon vahvasti, että suomalaisia uutisten lukijoita, kuuntelijoita ja katselijoita olisi tapahtuma kiinnostanut enemmän, jos presidentti Halonen olisi tavannut virallisten tahojen lisäksi myös vaikkapa nuoren turvakodissa asuvan entisen katuäidin tai tyttöjen ympärileikkauksia vastaan kampanjoivan kätilön.
Egypti luonnollisesti haluaa näyttää maailmalle parhaimmat puolensa, mutta ongelmien siivoaminen pois näkyvistä ei edistä vaan hidastaa niiden ratkaisemista. Positiivisiakin ruohonjuuritason kohtaamisia on helppo järjestää. Naisten koulutuksen ja voimauttamishankkeiden upeisiin menestystarinoihin viitattiin useita kertoja paneelikeskustelun aikana. Vaikkapa vain nauhalta esitettynä lyhyt apua ja tukea saaneen naisen kommenttipuheenvuoro olisi tuonut ylevät puheet ja hienot periaatteet lähemmäksi konkretiaa.
Presidentti Halosen valtiovierailun myötä Suomi sai Egyptissä erinomaista julkisuutta etenkin tasa-arvon mallimaana.
Global.finlandissa kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
PÄIVI ARVONEN, 23.10.2009
Kommentit (0)
Jos joku, niin skotlantilainen Alexander McCall Smith on muuttanut Afrikka-kuvaa positiivisemmaksi viime vuosien aikana. Hänen maailmanlaajuisen menestyksen saaneet Naisten etsivätoimisto nro 1 -kirjansa ovat saaneet uskollisen ihailijakunnan, ja niitä on käännetty 42 kielelle. Kirjat sijoittuvat Botswanaan ja kertovat Precious Ramotswesta, joka pyörittää maan ainoaa naisten etsivätoimistoa. Vaikka kussakin kirjassa ratkotaan jokin etsivän toimeksianto, dekkareista ei sanan perinteisessä mielessä voi puhua. Tärkeämpi sija kuin tapahtuneella rikoksella tai siihen syyllistyneiden sielunelämällä, on Mma Ramotswen terävillä elämää ja ihmisten moraalia koskevilla pohdinnoilla.
Vai pitäisikö sanoa McCall Smithin pohdinnoilla? Itselleni on tainnut käydä niin kuin monelle muullekin. Mma Ramotswe on irtaantunut kirjoista ja alkanut elää omaa elämäänsä. Tuntuu siltä, että pohdiskelut ovat juuri hänen, ei kirjailijan.
Muistan, kun ostin kirjan ensimmäisen osan joltakin lentokentältä sen juuri ilmestyttyä. Myönnetään, ostin kirjan vain ja ainoastaan värikkään, Afrikka-tyylisen kannen perusteella. Aloin lukea kirjaa, ja olin koukussa saman tien. Muistan ajatelleeni, kuinka hienosti afrikkalaiset naiset osaavatkaan asettaa sanansa, kuinka yksinkertaiselta vaikuttavia, mutta syvällisiä ajatuksia lausua. Tunnistin tyylin, jolla hahmot puhuivat täysin samaksi kuin Afrikassa tapaamieni naisten.
Jossakin vaiheessa kirjaa käänsin takakannen esiin löytääkseni tietoa kirjailijasta. Järkytyin, petyin ja nolostuin tajutessani, että kirjoittaja oli yli viisikymppinen skotlantilaismies! Hyvin pian reaktioni muuttui kuitenkin arvostukseksi. Ihmisen täytyi tuntea ja ennen kaikkea rakastaa Afrikkaa ja sen ihmisiä kyetäkseen kirjoittamaan sillä tavalla.
McCall Smith on syntynyt Zimbabwessa, silloisessa Rhodesiassa ja asunut vuosia Botswanan rajan lähellä. Opiskeltuaan Skotlannissa oikeuslääketiedettä ja luotuaan arvostetun uran Edinburghin yliopiston professorina, hän palasi Afrikkaan, tällä kertaa Bostwanaan.Mma Ramotswe -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 10 teosta. Sen lisäksi kirjailija on julkaissut paljon muutakin. Suurimman menestyksen ovat kuitenkin saavuttaneet juuri Naisten etsivätoimistosta kirjoitetut kirjat.
Voiko kukaan olla ihastumatta siihen elämänmenoon, mihin McCall Smith kirjojensa kautta tutustuttaa? Mma Ramotswen elämä on tässä ja nyt. Hän nauttii jokaisesta hetkestä, usein rooibos-teekupposen äärellä istuessaan. Kirjoista välittyy elämän moninaisuuden ymmärrys, yhteisöllisyys ja kanssaihmisistä välittäminen. Naiset ovat kirjoissa kyvykkäitä ja viisaita. Miehiä kuvataan ehkä hiukan yksinkertaisina, sellaisina, joiden onni on löytää hyvä vaimo, joka ohjaa heidän ajatteluaan kypsempään suuntaan.
Kansainvälisyyskasvatus ja toisten kulttuurien ymmärtäminen toteutuu tehokkaasti kaunokirjallisuuden välityksellä silloin kun kirjailija on tarpeeksi viisas ja taitava. En tiedä, onko McCall Smithin tavoitteena ollut muuttaa lukijoidensa Afrikka-kuvaa myönteisemmäksi, mutta sen hän on joka tapauksessa tehnyt. Matkailijat ja toimittajat ovat kulkeneet kirjan tapahtumapaikoilla, ja siellä on kuvattu jo ensimmäinen Naisten etsivätoimisto -elokuva. Siihen perustuva tv-sarja on ollut menestys BBC:llä. Jopa Mma Ramotswan suosiman rooibos-teen menekki on kasvanut huikeasti kirjojen menestyksen myötä.
Mma Ramotswen - ja ehkäpä myös Alexander McCall Smithin - elämänfilosofiaa kuvaa vaikkapa kirjan Morality for Beautiful Girls (ilmestynyt suomeksi nimellä Siveysoppia kauniille tytöille) päättävä lausuma. “It is possible to change the world, if one is determined enough, and if one sees with sufficient clarity just what it is that has to be changed”
JOHANNA LATVALA, 15.10.2009
Kommentit (0)
Keniassa käydään parasta aikaa kiivasta keskustelua uusista, avioliittoon liittyvistä lakialoitteista. Aloitteet muokkaisivat lainsäädäntöä merkittävästi kohti puolisoiden välistä tasa-arvoa.
Eräs merkittävä muutosehdotus on se, että puolisoiden tulisi ennen avioliiton solmimista tehdä kirjallinen sopimus siitä, voiko mies ottaa myöhemmin muita vaimoja. Nykyisellään vaimo ei voi asiaan vaikuttaa.
Keniassa on (muslimien ja hindujen tapojen lisäksi) kolme mahdollisuutta solmia avioliitto: tapaoikeudellinen (perinteinen), kirkollinen ja siviilivihkiminen. Siinä missä perinteinen vihkiminen mahdollistaa monivaimoisuuden, kirkollinen ja siviilivihkiminen ovat periaatteessa yksiavioisia. Mutta siis ainoastaan periaatteessa. Kirkollisten tai siviilimenojen kautta vihitty mies voi nimittäin ottaa uusia vaimoja perinteisten menojen kautta purkamatta aiempaa liittoaan. Kaikki vaimot ovat lain silmissä samassa asemassa esimerkiksi omaisuuden jaossa.
Tämä käytäntö on naisten kannalta hankala, sillä heidän mielipidettään uusien vaimojen ottamisesta ei tarvitse kysyä. Lain toteutuminen ei tietenkään takaisi aviollista uskollisuutta, mutta kuitenkin sen, ettei aviopuolisoiden vuosien varrella yhdessä keräämä omaisuus päädy osaltaan myöhemmin kuvioihin tulleelle toiselle vaimolle. Lakialoite on siksikin merkittävä, että se vaikuttaa suureen osaan kenialaisia.
Toinen, harvempia koskettava, mutta omalle kohdalle sattuessa ikävä käytäntö, joka tulisi uuden lain myötä laittomaksi, on vaimonperintä (wife inheritance). Kyse ei ole vaimon saamasta perinnöstä, vaan käytännöstä, jossa kuolleen miehen veli ottaa lesken vaimokseen. Tapa on yleinen erityisesti luojen parissa.
Tunnen erään luo-miehen kanssa naimisissa olevan naisen, joka sanoi pelkäävänsä sitä, että miehen sukulaiset vaatisivat häntä naimaan miehen veljen, jos mies kuolisi. Tämä korkeasti koulutettu, omillaan toimeentuleva nainen sanoi, ettei tietenkään suostuisi, mutta kyllä asiasta pitäisi taistella. Kouluja käymätön, taloudellisesti muista riippuvainen leski tuskin jaksaisi taistella. Uuden lain myötä naiset saisivat itse päättää, menevätkö uudelleen naimisiin, ja jos, kenen kanssa.
Vaimonperintä on siitäkin haitallinen tapa, että se levittää aidsia. Kun aidsiin kuolleen miehen virusta kantava leski menee uusiin naimisiin, on mahdollista, että myös miehen veli ja hänen muut vaimonsa sairastuvat. Koska aids-tilastot ovat korkeat juuri Länsi-Keniassa, eikä taudista siellä vieläkään puhuta avoimesti, ongelma on todellinen.
Lakialoite kieltäisi myös järjestetyn avioliiton ja avioliittoiän minimiksi asetettaisiin 18 vuotta. Tämä takaisi sen, etteivät vanhemmat enää naittaisi tyttöjään morsiamen sukulaisille maksettavien avioliittomaksujen toivossa (ks. myös Päivi Arvosen blogi Jemenin lapsimorsiamista). Myös itse avioliittomaksuihin tulisi merkittävä muutos: avioerotilanteessa niitä ei tarvitsisi palauttaa, kuten nykyään. Nykyinen käytäntö saa naiset tukalaan tilanteeseen, sillä usein hänen sukulaisensa ovat jo investoineet rahat vaikkapa naisen sisarusten koulutukseen, eikä rahaa ole. Tämän vuoksi vaimon sukulaiset eivät yleensä suhtaudu suopeasti eroihin, ja joskus naiset joutuvatkin sinnittelemään pitkään huonoissa liitoissa, koska mies on aikoinaan ‘maksanut hänestä‘.
Mikäli lakialoitteet menevät läpi, avioliitto laillisena instituutiona tulee tosiaankin muuttumaan. Käytännön tasolla nyt tehdyt lakialoitteet heijastelevat kuitenkin jo tapahtuneita muutoksia yhteiskunnassa ja ihmisten asenteissa. Avioliitto on nykyiselläänkin enemmän kahden yksilön välinen sitoumus kuin kahta sukua yhdistävä liitto. Avioliittomaksuja monet pitävät aikansa eläneinä ja hyväksyvät ne ainoastaan symbolisella tasolla. Asenteet alaikäisten tyttöjen naittamista vastaan ovat lisääntyneet. Naiset - ja kaikki miehetkään - eivät enää ajattele, että mies on perheen pää, jolla on yksinoikeus päätösten tekoon, koskipa asia vaikka uusien vaimojen ottamista.
Julkaisu: WIFE INHERITANCE: A DEATH SENTENCE BEHIND THE MASK OF CULTURE (The Center for Rights, Education and Awareness, CREAW) (PDF)
Kirjoittajan nimellä Global.finlandissa julkaistut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajien kantaa.
JOHANNA LATVALA, 8.10.2009
Kommentit (0)
Libyalainen autiomaaopas Ohman esittelee kännykkäkameralla kuvattua videota. Tuuli pyörittää autiomaan hiekkaa, taustalla soi omituisen imelä musiikki. Pian kuvaan ilmestyy ihmisiä. Maassa makaavia, outoihin asentoihin jähmettyneitä mustaihoisia miehiä. ”Löysimme heidät sattumalta matkalla Libyan Saharassa. Heitä oli kaksikymmentäviisi. Kaikki olivat kuolleet.” Ohman ja hänen kollegansa soittivat satelliittipuhelimella poliisit paikalle. Virallisen selityksen mukaan miehet olivat ylittämässä Saharaa eteläisemmän Afrikan maista, ja kuolivat matkan aikana janoon.
Öljystä ja arvaamattomasta presidentistä tunnettu Libya on toiseksi viimeinen Afrikan maa vajaan kolmen kuukauden ajomatkallamme Sambiasta Suomeen. Maahan pääsy turistina ei ole ihan yksinkertaista: matkailijat pääsevät Libyaan vain paikallisen matkanjärjestäjän avulla. Matkatoimisto hoitaa viisumit, kaikkialle tarvittavat matkustusluvat ja loputtoman byrokratian. Lisäksi koko ajan mukana kulkee matkatoimiston edustaja, jonka tehtävä on valvoa matkailijoita. Meidän takapenkillämme istuu matkatoimiston lähettämä Herra Ahmed, tupakkaa ketjussa polttava bussikuski, joka ei puhu sanaakaan englantia. Kommunikaatio hoituu piirtämällä, käsimerkeillä ja arabian oppikirjan avulla.
Egyptin ja Libyan rajalla tulkiksi tulee raja-aseman johtaja herra Sharafddin, Englannissa 1970-luvulla opiskellut hampaaton herra, joka ehtii rajamuodollisuuksiin kuluvan kolmen tunnin aikana kertoa näkemyksiään maan historiasta ja nykytilasta. Yksi asia tulee toistuvasti esiin: vaikka länsimaisen matkailijan on hankala tulla Libyaan, maan rajojen yli kulkee massoittain afrikkalaisia siirtolaisia. ”Heitä on kohta jo saman verran kuin libyalaisia”, kertoo Sharafddin.
Libyan pääkaupungin Tripolin kaduilla kulkee tyylikkäästi pukeutuneita, huivipäisiä, ranskaa puhuvia naisia. He ovat marokkolaisia, ja tulleet Libyaan työn perässä. Yksi heistä on 25-vuotias Amal, joka polttaa vesipiippua tripolilaisessa katukahvilassa. Yleensä vesipiipun julkinen polttelu on Libyassa miesten puuhaa, mutta Amal ei piittaa siitä. ”Tulin tänne, koska Marokosta on vaikea löytää töitä. Mutta elämä täällä on hankalampaa, vapauksia on niin vähän.”
Amalin kaltaisten, itsevarmojen, maahan työpaikan perässä tulleiden ihmisten lisäksi Libya on täynnä myös toisenlaisia siirtolaisia. Ihmisiä, jotka ovat tulleet maahan laittomasti, ja usein riskeeranneet henkensä matkalla. Osa heistä on nuoria nigerialaisia tyttöjä, jotka on kuljetettu maahan prostituoiduiksi. Osa on pakolaisia Tshadin, Sudanin ja Afrikan sarven maiden konfliktialueilta, osa useista Afrikan maista aavikon halki kulkeneita siirtolaisia, joiden haaveissa on matka meren yli Eurooppaan.
Libyan presidentti Muammar Gaddafi on ollut äänekäs Afrikan Unionin puuhamies ja afrikkalaisen yhtenäisyysajattelun julistaja. Nyt afrikkalaiset ihmisoikeusaktivistit ovat kutsuneet Libyan tapaa kohdella siirtolaisia koko afrikkalaisen yhtenäisyysajattelun irvikuvaksi. Taustalla ovat uutiset, joiden mukaan libyalaiset viranomaiset ovat tappaneet viimeisen kahden vuoden aikana useita satoja siirtolaisia vain siksi, että nämä ovat tulleet maahan ilman papereita. Myös nyt sadat nigerialaiset ja sudanilaiset siirtolaiset odottavat teloitetuksi tulemista Libyassa.
Myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on kritisoinut voimakkaasti Libyan tapaa kohdella siirtolaisia ja turvapaikanhakijoita. Asia on noussut esiin erityisesti sen jälkeen, kun Italia palautti toukokuussa rannikolleen saapuneita turvapaikanhakijoita Libyaan tutkimatta sitä, kuinka moni heistä olisi ollut kansainvälisten sopimusten nojalla oikeutettu hakemaan turvapaikkaa. Nyt monet EU-maat toivovat tiiviimpää yhteistyötä Libyan kanssa Afrikan maista tulevien siirtolaisten pitämiseksi Euroopan rajojen ulkopuolella. Yksi EU-maiden toiveista on, että Libya voitaisiin määritellä pakolaisten vastaanottomaaksi niin, etteivät sitä kautta kulkevat turvapaikanhakijat koskaan saapuisi Euroopan puolelle. UNHCR ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt pitävät ajatusta Libyan ihmisoikeustilanteen takia mahdottomana.
Kun katselemme Ohmanin esittelemää tuhruista videota pohdimme, mitä siinä näkyville ihmisille oikeasti tapahtui. Ei kaksikymmentäviisi ihmistä kuole janoon sillä tavalla, jokainen samaan aikaan ja samassa paikassa. Ohman kohauttaa hartioitaan. ”Täällä on kohta miljoonia laittomia siirtolaisia, eikä hallitus pysty pitämään rajoja kiinni. Sen on loputtava. Me emme kestä tätä tilannetta enää.”
Kirjoittajan nimellä Global.finlandissa julkaistut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajien kantaa.
ELINA HIRVONEN, 1.10.2009
Kommentit (3)