Blogimme kokoaa epävirallisia ajatuksia, näkökulmia ja tunnelmia globaalien kehityskysymysten ja kehitysmaiden arjen ympäriltä. Blogin kirjoittajat työskentelevät ja liikkuvat eri puolilla maailmaa. Artikkelit edustavat yksinomaan niiden kirjoittajien kantaa.
”Teillä ei Suomessa ole tapana pitää huolta vanhemmistanne?” varmistaa tansanialainen autonkuljettaja minulta.
Hän on tehnyt pitkään työtä suomalaisten kanssa ja ymmärtänyt, että Suomessa ikääntyvistä pitää huolta valtio, eivät lapset.
Aloin pohtia perhesuhteita. Oma perheeni taitaa olla afrikkalaisessa mielessä kummajainen. Ensinnäkin olen ainoa lapsi, mikä on saanut monen afrikkalaisen pahoittelemaan ja surkuttelemaan kovaa kohtaloani.
Toiseksi, vaikka minulla on koulutus ja työtä, minun ei tarvitse henkilökohtaisesti huolehtia kenenkään koulumaksuista, terveydenhuoltokuluista, työttömyysturvasta tai eläkkeestä – paitsi verojen kautta.
En edes lähetä rahaa kotiin, niin kuin suuri osa kotimantereensa ulkopuolella asuvista afrikkalaisista, joiden Afrikkaan suuntautuvien rahalähetysten arvo on vuosittain kymmeniä miljardeja euroja.
Meillä ei yksinkertaisesti ole tapana jakaa kaikkea, ei ainakaan siinä mielessä kuin amerikkalaistuneen kamerunilaistuttavani perheessä.
Mitä tahansa hän sisarustensa kanssa lähettää kotiinsa, kaikki näyttää häviävän johonkin.
”Meillä on jakamisen kulttuuri. Jos joku tykkää jostain, hän vie sen mukanaan,” hän selitti esitellessään isänsä taloa ja pohtiessaan, mihin esimerkiksi kaikki isälle vuosikymmenten aikana lähetetyt kirjat ovat kadonneet.
Suku on suuri. Pelkästään ydinperheeseen kuuluvat isä ja hänen kolme vaimoaan sekä heidän yhteensä yli kaksikymmentä lastaan.
Kaikkien sisarustensa lasten ja serkustensa nimiä tuttavani ei edes muista.
Minulla, kuusikymppisten vanhempieni ainokaisella, ei todellakaan taida olla samanlaista vastuuta vanhemmistani kuin afrikkalaisissa yhteisöissä olisi. En tue taloudellisesti tai käy edes siivoamassa, kokkaamassa tai pyykkäämässä.
Sen sijaan matkustan vuosikausia ympäri Afrikkaa ja nautin pienen palkkani itselleni mahdollistamista ylellisyyksistä.
Elämäntapani ei varmaan olisi hyväksyttävää afrikkalaisissa perheissä, ei ainakaan, jos on uskominen namibialaiseen ammattiyhdistystuttavaani.
Hänen mukaansa menestyminen voi itse asiassa olla jopa kirous.
”Kun menestyt, kaikki ympärilläsi haluavat hyötyä siitä. Et välttämättä voi itse edes nauttia, kun koet, että pitäisi auttaa”, hän totesi, kun keskustelimme perhesuhteista.
Yritin selittää autonkuljettajalle suomalaista verotus- ja eläkejärjestelmää. Toimeentulon turvaava järjestelmä toimii meillä eri tavalla, ei niinkään perheen vaan verotuksen kautta.
Se ei tarkoita, ettei välittäisi ja pitäisi huolta – eihän?
”Ah, käyt kuitenkin viikoittain vanhemmillasi käymässä ja viet jotain mukanasi?” kuljettaja ilahtui.
Ei, en käy joka viikko. Me suomalaiset arvostamme itsenäisyyttä.
Tänään 15. toukokuuta vietetään kansainvälistä perheiden päivää.
HANNA KOIVISTO, 15.5.2013
Kommentit (0)
Sinä aamuna Mohammed ei olisi tahtonut mennä kouluun.
Ehkä 12-vuotias poika oli hieman väsynyt, mutta se ei ollut suurin syy. Mohammed joutuu kulkemaan kouluunsa joka päivä Israelin armeijan sotilaiden tarkastuspisteen läpi, sillä hän asuu Länsirannalla Hebronin kaupungin H2-alueella, joka on Israelin armeijan hallinnoimaa.
Keskiviikkona 20. maaliskuuta sotilaat eivät tuttuun tapaansa tarkastaneet Mohammedin koulureppua. He tarrasivat kiinni repusta ja pidättivät pojan yhdessä 26 muun kanssa. Nuorin pidätetyistä oli kuusivuotias, vanhin 17.
Vesipiippu pulputtaa hebronilaisen kahvilan terassilla, kun Mohammedin isoveli Ayman kertoo veljensä tarinaa.
“Hän on lapsi. Hän oli vain menossa kouluun. Hänellä on oikeus käydä koulua”, Ayman sanoo vakavana.
Meni kahdeksan päivää ennen kuin Mohammedin vanhemmat saivat puhua poikansa kanssa puhelimessa. Neljä päivää sen jälkeen poika vapautettiin noin 400 euron sakkoa vastaan.
Poikaa epäiltiin kivien heittelemisestä, mutta missään vaiheessa perhe ei saanut nähdä tarkastuspisteen kameran nauhaa, jolla todelliset kivien heittelijät sotilaiden mukaan näkyivät.
Mohammed ei ole poikkeus. Hebronissa ei ole viimeisen kolmen kuukauden aikana mennyt viikkoakaan, jolloin minä tai kollegani emme olisi nähneet alaikäistä pidätettävän.
Usein heidän silmänsä peitetään siteellä, melko usein nuorimmat itkevät.
YK:n lapsijärjestö Unicefin helmikuussa julkaiseman raportin mukaan Israelin armeija, poliisi ja turvallisuusviranomaiset pidättävät miehitetyillä palestiinalaisalueilla vuosittain noin 700 palestiinalaislasta, iältään 12–17-vuotiaita.
Pelkästään helmikuun lopusta huhtikuun alkuun ulottuvalla aikajaksolla kollegani kolmesta järjestöstä näkivät 47 alaikäisen pidätystä Hebronissa.
Se pistää ajattelemaan esimerkiksi YK:n lasten oikeuksia koskevan sopimuksen artiklaa 37. Siinä sanotaan muun muassa, ettei “lapselta saa riistää hänen vapauttaan laittomasti tai mielivaltaisesti”.
Vielä kolme viikkoa pidätyksensä jälkeen Mohammed kieltäytyi kertomasta vanhemmilleen tai veljelleen mitä vankilassa tapahtui.
“Kotona hän pysyy huoneessaan. Etsimme hänelle uutta koulua, sillä hän joutuu vieläkin kulkemaan saman tarkastuspisteen ja samojen sotilaiden ohi joka aamu. Vain koulutuksen avulla voimme nousta, vaikka koulu käytäisiinkin miehityksen alla”, sanoo Ayman.
Kirjoittaja toimii Kirkon ulkomaanavun lähettämänä Eappi-tarkkailijana Hebronissa Länsirannalla. Kirjoittajan esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kirkon ulkomaanavun tai Eappi-ohjelman mielipidettä.
NOORA JUSSILA, 13.5.2013
Kommentit (0)
Olen järkyttynyt seuratessani naisten elämää Vietnamissa lastenhoitajamme Anhin kautta.
26-vuotias tuore äiti on kasvanut väestöräjähdyksen keskellä. Ja väestö kasvaa edelleen: vuosittain aikuistuu miltei miljoona naista.
Millaiseen aikuisuuteen nämä naiset astuvat? Asenteellisesti mielestäni erittäin haastavaan.
Asenneongelmien kärkipäässä on poikien suosiminen.
Vietnamissa syntyy 112 poikaa jokaista sataa tyttöä kohden.
Sikiöseulontojen perusteella tehtävä raskaudenkeskeytys nousi erityisen korkeaksi viime vuonna lohikäärmeen merkin vuoksi.
Mahdollisimman moni perhe, yleensä siis lapsen isän omaiset, halusivat poikaperillisen.
Tuolloin raskaana ollut lastenhoitajamme kertoi yksikantaan, että mikäli hän synnyttäisi pojan, kutsuttaisiin häntä kuningattareksi. Jos synnyttäisi tyttölapsen, joka ei miehen perheelle ollut edes vaihtoehto, tulisi äidistä ja lapsesta halveksittuja.
Itsekin saan ihailua kollegoilta ja yhteistyökumppaneilta, sillä olen synnyttänyt kaksi poikaa.
Olen lopettanut vastaamasta kysymykseen ”boy or girl”, perheestäni kerron vain, että meillä on kaksi ihanaa lasta. Mikäli pojiksi tunnistettavista lapsistani onnitellaan, totean yksikantaan, että tytöt ovat yhtä iso onni kuin pojatkin.
Nämä kommentit tuskin muuttavat mitään, mutta ainakaan en anna tilaisuuden mennä ohi yrittämättä.
Tulevan kahden vuosikymmenen aikana jopa neljä miljoonaa miestä jää vaille vaimoa johtuen väestöllisestä epäsuhdasta.
Vyyhteä seuraavat laiton naiskauppa ja muut tunnetut lieveilmiöt kuten prostituutio.
Selvää on, että poikapreferenssi edustaa miehisten asenteiden ääripäätä, poikien suosimista tyttöjen kustannuksella.
Anh sai kuin saikin pojan. Onnea on kuitenkin varjostanut perheväkivalta: aviomies on pahoinpidellyt vaimoaan koko vauvavuoden.
Miehen perheen mielipide on, että mies tietää, mitä nainen ansaitsee.
Jopa kolmas vietnamilaisista naisista kokee väkivaltaa aviopuolison tai lähisuvun miehen osalta.
Ennen ensimmäistä hääpäiväänsä Anh muutti takaisin lapsuudenkotiinsa. Hän on siitä onnekkaassa asemassa, että perhe otti jo avioituneen lapsensa takaisin ja hänellä on töitä elättääkseen lapsensa.
Silti puolison jättäminen on rohkea teko. Häpeää ja yhteisön paheksuntaa tällainen nainen kuitenkin kantaa mukanaan.
Onneksi voin auttaa Anhia tukemalla häntä vaikeassa tilanteessa ja päätöksessään kasvattaa lapsensa yksin. Miljoonia muita samassa tilanteessa olevia naisia ei auta kukaan.
Ei myöskään näytä siltä, että miehiä korostavat ja naisia alentavat asenteet olisivat muuttumassa lähitulevaisuudessa.
Kirjoittaja työskentelee YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön palveluksessa Vietnamissa.
HEINI UTUNEN, 10.5.2013
Kommentit (0)
Tämän vuoden Helsinki African Film Festival tuo valkokankaalle palkittuja elokuvia. Neljättä kertaa järjestettävän festivaalin tämän vuoden teema on nuoret ja valta.
Senegalilaisdokumentti Sarabah (2011) ja kenialainen draama Nairobi Half Life (2012) kertovat kahden nuoren tarinan.
Räppäri-laulaja Sister Fa on Senegalissa syntynyt nainen. Hän on myös maansa ensimmäinen menestykseen noussut naisräppäri.
Fan mentyä naimisiin saksalaisen miehen kanssa musiikkiura saa uuden käänteen. Huomattuaan, että aviomiehen kotimaassa ei naisia ympärileikata ja siitä ei seuraa kaaosta, Sister Fa alkaa räpätä ympärileikkausta vastaan.
Myöhemmin hän palaa perheensä kanssa kotikyläänsä Senegaliin. Siellä hän kampanjoi kylän perinteitä vastaan.
Pienenä tyttönä leikattu artisti vertaa koskettavassa dokumentissa ympärileikkausta yhden sormen poistamiseen lopullisesti.
Jännittävä paluu sukulaisten keskelle ja vaikeasta asiasta laulaminen kääntyy yhteisön yhteiseen tilaisuuteen, jossa tabuaihe nostetaan pöydälle.
Nairobi Half Life alkaa perinteisestä asetelmasta, jossa naiivi nuori mies lähtee koettamaan onneaan pääkaupunkiin.
Nairobissa häneltä ryöstetään kaikki ja hän joutuu rikolliseen seuraan.
Sattuman kautta haavekin saa siivet. Päähenkilö Mwas valitaan näyttelijäksi teatteriryhmään. Sitä maalaispoika oli halunnutkin – tulla kuuluisaksi näyttelijäksi.
Kuvaus ja ohjaus on laadukasta, mutta tarina on hieman ontto. Elokuvasta jää päällimmäiseksi mieleen taitavat autovarkaudet, kun taas näyttelijäksi tuleminen jää sivummalle.
Ehkä se on tarkoituskin. Elokuva kertoo tarinan siitä, että haaveita kannattaa olla, mutta todellisuus voi olla paljon karumpi. Tässä tapauksessa rikollisuralla.
Helsinki African Film Festivalin näytökset Helsingissä elokuvateatteri Andorrassa ja Kino Engelissä 8.–12.5. Sarabah 10.5. klo 15:00 Andorrassa, Nairobi Half Life 10.5. klo 21:00 ja 11.5. klo 19:15 Andorrassa.
EEVA SUHONEN, 6.5.2013
Kommentit (0)
Pyhät lehmät voivat maailmalla ilmeisesti suhteellisen hyvin, mutta sonnien elämä ei ole aina yhtä helppoa. Ei ainakaan Nepalin pääkaupungissa Katmandussa, jonka kaduilla vaeltaa kodittomia sonneja lisääntyvissä määrin.
Lehmien ja sonnien teurastaminen on Nepalissa lailla kiellettyä, joten jos karjankasvattaja joutuu tiukoille, voi sonnien vapauttaminen Katmandun laaksoon olla ainut vaihtoehto, kertoo nepalilaislehti República.
Lehmiä tältä suojelee kyky tuottaa maitoa, kyky antaa omistajalle jotain sijoituksestaan takaisin.
Irtonaiset lehmät ovat yleinen näky eri maissa niin Aasiassa kuin Afrikassakin. Esimerkiksi Ugandan pääkaupungissa Kampalassa kaupungin laitamilla olevien liikenneympyröiden nurmikot kelpaavat lehmille ruuaksi siinä missä muutkin ruohot.
Erona vain on se, että Kampalassa lehmälaumaa vahtii yleensä lehmäpaimen. Katmandussa karjaa liikkuu kaupungilla ilman opasta.
Katmandun liikennepoliisi kerää viikoittain kaupungin kaduilta irtokoirien lisäksi talteen myös irtosonneja ja -lehmiä. República mukaan yksistään huhtikuun ensimmäisellä viikolla kaduilta kerättiin 40 sonnia.
Ongelma ei ole vain siinä, että teiden tukkeena löntystelee valtavan kokoisia sonneja. Tilanne muuttuu myös eläinoikeuskysymykseksi muun muassa liikenneonnettomuuksien takia.
Nepalilaislehden mukaan viranomaisilla ei myöskään ole tarpeeksi tilaa kulkusonnien säilyttämiseen, joten eläimet joutuvat odottamaan huutokauppaa viranomaisten kulkuneuvovarikolla kuorma-autoissa.
Ja kaikki tämä koskee siis pääosin vain sonneja.
Ainakin toisinaan on mahdollista päästä elämässä helpommalla, jos on syntynyt naaraaksi.
ANNE HEINONEN, 29.4.2013
Kommentit (0)
“Kiitos UNRWAn Puntot”, kuuluu ohjaaja Johan Erikssonin sanat Gazan al-Mathaf-hotellissa.
Vietetään ruotsalaista elokuvailtaa. Mukaan on mahtunut UNRWAlla työskentelevän suomalaisen dokumentintekijän tarina gazalaisesta formulajoukkueesta, joka sinänsä kuulostaa absurdilta.
Absurdi on joukkueen matka ollutkin. UNRWAn ammattikoulussa autonrakennusta opiskeleva porukka nikkaroi pienen formula-auton. Osat tilattiin Italiasta, mutta saarron takia ne eivät koskaan saapuneet Gazaan.
Niinpa porukka perkasi pari vanhaa YK:n Puntoa ja kursi niistä formula-auton kokoon.
He päättivät osallistua Englannin Silverstone-radalla järjestettävään kuuluisaan opiskelijoiden formulakilpailuun, jota Johan tuppaa kutsua osuvasti formulamaailman Idolsiksi: suurten autofirmojen edustajat nuokkuvat kilparadan laidalla valmiina noukkimaan nuoret häkkiset ja räikköset talleihinsa.
Ja Silverstoneen joukkue suuntasikin Johanin kameran nauhoittaessa koko kulttuurishokin.
Mukana matkassa oli myös tohtori Ghassan Abu-Orf, UNRWAn ammattikoulun dekaani ja nuorten mekaanikkojen henkinen isä.
Ghassanin ja nuorten viesti on selvä niin Gazan ruotsalaisessa yössä kuin dokumentissakin: Antakaa meille mahdollisuus. Me voimme olla aivan yhtä hyviä, teknologisesti täysin yhtä kehittyneitä ja taloudellisesti itsenäisiä, jos meille annetaan mahdollisuus tuoda Gazaan tarvittavia raaka-aineita ja viedä tuotteitamme.
Mutta tällä hetkellä Gazassa ei ole tarpeeksi työtä.
Saarron alusta vuodesta 2007 työttömyys on kasvanut ja täten riippuvuus kansainvälisten järjestöjen avusta: UNRWA tarjoaa nyt ruoka-apua 800 000 pakolaiselle Gazassa.
Erityisesti nuorisotyöttömyys on korkeaa. 66 prosenttia nuorista on vailla työtä. On turhauttavaa katsoa nuoria kouluttautumassa ammatteihin, joissa työtä ei ole juuri tarjolla.
Gazassa on potentiaalia. Sen ajatuksen Johan ja nuoret jakavat katsojille. Elokuva loppuu, ja paikalla oleva formulajoukkue saa raikuvat suosionosoitukset. Monen silmässä on kyynel. Niin minunkin.
On koskettavaa nähdä Gazan nuoret uhmaamassa vastoinkäymisiä ja motivoimassa muitakin elämään, kokeilemaan ja yrittämään.
Paikalle on päässyt myös Jörn Donner – hän on vieraillut Gazassa ennenkin, vaikkei pitkään aikaan. Tavannut Arafatiakin kuulemma.
Hän puhuu yleisölle kokemuksistaan ja näkemyksistään Gazassa. Huonompaan suuntaan on menty. Toivottavasti gazalaisilla nuorilla on jokin päivä mahdollisuus kokeilla kaikkea ja nähdä paljon, vähän niin kuin meidän Jörkalla.
MERIT HIETANEN, 24.4.2013
Kommentit (0)
Reissullani Suomeen kuulin monta hyvää juttua, joista tulivat Mosambikin vastaavat asiat mieleen.
Yksi niistä kertoo tuttavastani, joka hiljattain tuohtui siitä, että naapurin huskyt tulivat portaille syömään parhaat pakastemarjat.
Tämä muuten melko leppoisa aseistakieltäytyjä-vegaani oli ottanut luudan käteensä ja ajanut kaikki kolme koiraa vihaisesti huutaen tiehensä. Meni vielä sisälle valittamaan puolisolleen, että mitä varten naapurit pitävät koiriaan vapaina.
Vaimo siihen ihmettelemään, että eihän meillä ole naapureita kuin seitsemän kilometrin päässä, eikä heillä sitä paitsi edes ole koiria. Oliko koirilla muuten kippura häntä? Ei ollut, ystäväni vastasi, vaan suora.
Pian nainen ymmärsi, että mies oli tullut ajaneeksi pakosalle susia. Tämän todistivat viimeistään jäljet.
Pakastemarjat harmittivat yhä, mutta vielä enemmän pariskuntaa suretti, että nämä sudenpennut olivat selvästikin jääneet orvoiksi salametsästyksen vuoksi, ja nyt niille jo kelpasivat kylmät marjat.
Ystäväni ei ole halunnut tempauksestaan juuri kylillä huudella, vaikka siitä olisi epäilemättä ansainnut jonkinlaista sankarin sädekehää. Susiparathan määriteltäisiin armotta niin sanotuiksi pihasusiksi, jotka monen mielestä pitäisi tappaa.
Tämän vuoksi en minäkään kerro paikkakuntaa Pohjois-Savon perukoilla, en kylää, en edes ystäväni nimeä.
Voi kunpa myrkkykäärmeiden ja oikeasti vaarallisten suurpetojen naapureina asuvat Mosambikin maalaiset tietäisivät, minkälainen älämölö susihukkasista Suomessa on noussut.
Hiljattain nimittäin yksi ainoa krokotiili Zambesian maakunnassa tappoi viisi ihmistä ja haavoitti kahta, vain kolmessa kuukaudessa. Se saatiin lopulta päiviltä, jolloin Mosambikin lain mukaisesti lihat jaettiin kyläläisten kesken.
Vuonna 2003 Muidumben piirikunnassa Cabo Delgadon maakunnassa seitsemän leijonan lauma herkutteli 13 kuukaudessa 47 ihmistä. Leijonien juhlat loppuivat vasta kun valtio lähetti paikkakunnalle ammattimetsästäjän.
Tuoreempaa vastaavaa tapausta Muidumben naapurissa dokumentoinut Mia Couto kertoo uudessa romaanissaan A Confissão da Leoa (Naarasleijonan tunnustus) metsästäjästä, joka kieltäytyi käyttämästä myrkkyjä ja ansoja, koska ne ovat tappajien juttuja. Tämä itsehän on metsästäjä, joka kunnioittaa saaliseläintään, ei vihaa.
Toivoa sopii, että myös suomalaisten jahtimiesten keskuudessa vaalittaisiin korkeaa moraalia – ettei susiorpojen tarvitsisi tyytyä pakastemarjoihin maalaisten rappusilla.
Kirjoittaja tutkii ja kirjoittaa Mosambikissa ja pitää etnografista uutisblogia pilke silmäkulmassa http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi .
JANNE RANTALA, 16.4.2013
Kommentit (0)