Toistakymmentä etnisen ravintolan työntekijää tekee työtä aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikossa. He maksavat työnantajalleen kuvitteellista velkaa. Monet on tuotu maahan varta vasten Kiinasta, ja he ovat kielitaidottomia ja täysin riippuvaisia työnantajastaan.
Tilanne kuulostaa Suomen oloissa mahdottomalta, mutta valitettavasti se on totta. Pirkanmaalla Lempäälässä kesällä 2011 ilmi tullutta tapausta tutkitaan muun muassa ihmiskauppana.
Vaikka tapaus on harvinainen, se ei ole Suomessakaan tavaton. Suomen ihmiskaupan vastaisessa toimintasuunnitelmassa on arvioitu, että Suomi on vuosittain satojen ihmiskaupan uhrien kauttakulku- tai kohdemaa.
Ihmiskauppa on Suomessa suhteellisen uusi ilmiö, joka tuli rikoslakiin vasta vuonna 2004. Prostituutiotyyppistä ihmiskauppaa kuitenkin oli Suomessa jo 1990-luvulla, sanoo ihmiskauppaa väitöskirjassaan tutkinut vähemmistövaltuutetun toimiston ylitarkastaja Venla Roth.
”Sitä ei kuitenkaan tunnistettu, vaan puhuttiin rajat ylittävästä prostituutiosta, jota se osittain olikin. 2000-luvun vaihteessa ilmiö kuitenkin alkoi pahentua."
Samaan aikaan myös työperäinen ihmiskauppa, joka oli jo yleistynyt muualla Euroopassa, yleistyi Suomessa, kun ihmisten liikkuvuus alkoi lisääntyä.
Vähemmistövaltuutetun toimiston tekemän Suomen vuoden 2010 ihmiskaupparaportin ja yhdysvaltalaisen Trafficking in Persons -raportin mukaan nykyisin Suomeen tulevat ihmiskaupan uhrit ovat usein seksikaupan tai työperäisen riiston uhreja. Myös pakkokerjäämisestä on ollut viitteitä.
Työperäisen riiston uhrit tulevat usein Aasian maista, kuten Intiasta tai Kiinasta. Usein he ovat rakennus-, ravintola-, siivous- tai puutarha-alan työntekijöitä.
”Työntekijä on täysin riippuvainen työnantajasta. Hän ei tunne kulttuuria, ei osaa kieltä, ei tiedä oikeuksiaan. Palkka voi olla 250 euroa kuussa”, Roth kuvailee tapauksia.
Seksikaupan uhrit puolestaan tulevat Suomeen esimerkiksi Venäjältä, Baltian maista, Itä-Euroopasta, Kaukasukselta, Aasiasta ja Afrikasta. Rothin mukaan Suomessakin on ollut tapauksia, joissa uhri on ollut parittajalleen velkaa jopa 70 000 euroa.
Suomen ihmiskaupan uhreja pyritään tukemaan vuonna 2006 alkaneen auttamisjärjestelmän avulla. Viranomaiset, järjestöt ja muut alan toimijat ohjaavat järjestelmän piiriin ihmisiä, joita epäillään ihmiskaupan tai sen kaltaisten rikosten uhreiksi.
”Etenkin vuoden 2009 lopulta lähtien uhrimäärä on selkeästi kasvanut. Tietoisuus ilmiöstä on lisääntynyt ja uhreja on opittu tunnistamaan paremmin, mikä on tuonut lisää asiakkaita auttamisjärjestelmään”, sanoo Joutsenon vastaanottokeskuksen johtaja Jari Kähkönen.
Keskus huolehtii täysi-ikäisistä ihmiskaupan uhreista ympäri Suomen. Kähkösen mukaan tällä hetkellä asiakkaita on 63. Yhteensä keskus on auttanut 105:tä ihmistä, joiden joukossa on myös muutama suomalainen.
Tämänhetkisistä asiakkaista noin puolet on työperäisen hyväksikäytön uhreja ja kolme neljäsosaa on naisia. Monet ovat joutuneet uhreiksi ulkomailla ja päätyneet Suomeen jälkikäteen.
Järjestelmässä uhreille annetaan katto pään päälle, heidän terveydentilansa ja toimeentulonsa selvitetään ja osa saa psykoterapiaa.
Vastaanottokeskus auttaa myös rikosprosessissa, uhrien suojelussa, oleskeluluvan hakuprosessissa ja mahdollisessa paluussa. Pisimmillään uhrit voivat viipyä järjestelmässä parikin vuotta.
Vaikka keinot ovat olemassa, käytännössä ihmiskaupan torjunta etenee Suomessa hitaasti. Suomen ihmiskaupparaportin mukaan yksi suurimmista ongelmista on, että uhreja ei edelleenkään tunnisteta kovin hyvin eivätkä he päädy auttamisjärjestelmään.
Raportin kirjoittamisessa mukana olleen Venla Rothin mukaan viranomaiset saattavat nähdä herkemmin laitonta siirtolaisuutta tai tavallista prostituutiota ihmiskaupan uhrien sijasta.
Vaikka uhri tunnistettaisiinkin, rikostutkinta on vaikeaa. Tuomioistuimeen on päätynyt tähän mennessä vain viisi ihmiskauppatapausta, eivätkä niistäkään kaikki ole johtaneet tuomioon. Sen sijaan ihmiskaupan kaltaisia rikoksia, kuten törkeää paritusta, havaitaan Suomessa enemmän.
Roth peräänkuuluttaa lainsäädännön parantamista, jotta ihmiskaupan uhrien oikeudet toteutuisivat paremmin.
”Pitäisi tarkentaa esimerkiksi sitä, milloin uhri ohjataan auttamisjärjestelmään ja ketkä sinne pääsevät. Rikoslakiakin pitäisi muokata, sillä pelkkä ihmiskaupan määritelmä ei riitä, ellei se toimi käytännössä. Viranomaisia pitäisi myös ohjeistaa ja kouluttaa lisää”, Roth luettelee.
Toisaalta viranomaisetkaan eivät pysty ihmeisiin, sillä usein myös uhrit haluavat pysytellä piilossa. He pelkäävät rikollisia, mutta myös viranomaisia, koska pelkäävät saavansa rangaistuksen luvattomasta työnteosta tai tulevansa käännytetyiksi. Osan mielestä pienikin tienesti on parempi kuin ei mitään.
”Usein uhrit eivät ymmärrä tai halua myöntää, että he ovat uhreja. Monia on vaikea saada mukaan auttamisjärjestelmään. Väkisin heitä ei kuitenkaan voi auttaa”, Jari Kähkönen toteaa.
Teija Laakso / maailma.net
Päivitetty 21.5.2013