Keskiarvomosambikilainen on alle 18-vuotias. Hänellä on neljästä kuuteen sisarusta, mutta itse hän haluaa korkeintaan kaksi lasta. Hän tavoittelee hyvää koulutusta ja kolmea kunnon ateriaa päivässä.
Kun iltapäivä alkaa painua kohti iltaa, Maputon katujen suosituin vaate on valkoinen paita. Alaosa on hillitty ja yksivärinen, sinistä tai vihreää. Puoli kaupunkia on joko tulossa koulusta tai menossa sinne. Lapsia ja nuoria on niin paljon, että koulua pitää käydä kahdessa vuorossa.
Pääkaupungin lisäksi koulupuvussa kulkevat maakuntakaupungit, kuntakeskukset, kylät. Mosambikin ikäpyramidi levittäytyy ihailtavaksi: Kasvava kansa on opin tiellä.
Tilastoista aukeaa vähän huolestuttavampi näkymä. Viime vuonna Mosambik jäi YK:n inhimillisen kehityksen asteikolla 187 maan joukosta sijaluvulle 184. Se herätti sekä tyrmistystä että turhautumista. Sen jälkeen kun sisällissota kaksikymmentä vuotta sitten päättyi rauhansopimukseen, Mosambikin talous on kasvanut vaikuttavaa tahtia, maata on rakennettu, väkeä koulutettu, vapaita vaaleja järjestetty – huomattavalla ulkoisella tuella. Mosambik on myös Suomen pitkäaikainen yhteistyömaa ja saa rahallisesti enemmän tukea kuin juuri kukaan muu kumppani.
Miksi Mosambik kuuluu edelleen jumbojen joukkoon?
YK:n kehitysohjelma UNDP:n ekonomisti Thomas Kring neuvoo malttiin. Mosambikin matalaan sijalukuun on kaksi isoa syytä: Eteenpäin menevät myös muut maat eikä pitkien sotavuosien jälkiä pyyhitä yhdessä sukupolvessa.
Koulutuksen osalta inhimillistä kehitystä mitataan sillä, kuinka monta vuotta koulua aikuisväestö on käynyt. Mosambikilaisten aikuisten koulupolku on maailman lyhin, keskimäärin 1,2 vuotta. Portugalin siirtomaavallan vuosina häviävän pieni osa mosambikilaisista pääsi kouluun. Itsenäisyystaistelun ja itsenäistymisen jälkeen vuonna 1975 koulutusjärjestelmää alettiin rakentaa jokseenkin nollasta, ja sitten alkoi sisäinen konflikti.
”Mosambikin kipuaminen asteikolla ylöspäin vie kauan. Työ koulutuksen laajentamiseksi ja parantamiseksi näkyy tällä mittarilla vasta kun nykyiset lapset ja nuoret ovat aikuisia”, UNDP:n Maputon toimipisteessä työskentelevä Kring selittää.
Annetaan siis hitaiden tilastojen olla, parempi kuunnella, missä valossa mosambikilaiset itse elämänsä nyt näkevät.
Keneltä kysytään? Maputon vaurastuvassa keskustassa ja valikoiduissa kouluissa tilanne on toisenlainen kuin laitakaupungin bairroissa, kansankortteleissa. Talouskasvusta ja hyvistä liikenneyhteyksissä hyötyvässä Etelä-Mosambikissa reitti elämässä eteenpäin on lyhyempi kuin hankalien taipaleiden takaa pohjoisemmista maakunnista.
Mosambik on laaja maa, jonka ihmisistä noin 60 prosenttia jää laskennallisen köyhyysrajan alapuolelle. Keskiluokan kasvukipujen sijaan kannattaa keskittyä nuoren ja köyhän enemmistön tilanteeseen, neuvoo maan yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä tutkivan IASE-instituutin johtaja Carlos Nuno Castel-Branco.
Perusasetelma on selkeä. Mosambikin väestö on hyvin nuorta ja kasvaa nopeasti. Nykytahdilla se kaksinkertaistuu 25 vuodessa. Siksi kaikkein tärkeintä on koulutuksen tarjoaminen ja työpaikkojen luominen, vieläpä yhtä jalkaa ja niin, että koulutuksen laatu ja relevanssi ovat kohdallaan.
”Nyt nuoret käyvät kyllä koulua, mutta koulunkäynti ei tuota osaamista tai ammatillisia taitoja, jotka veisivät nuoria eteenpäin. Suuri osa ei opi lukemaan, kirjoittamaan tai ajattelemaan kunnolla”, Castel-Branco kuvaa.
Nuorisotyöttömyyttä hän luonnehtii valtavaksi. Ongelmaa syventää vilkas muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin. Tyypillinen maaltamuuttaja on huonosti koulutettu nuori mies, jolla on kehnot mahdollisuudet löytää säällistä työtä.
”Maalta kaupunkiin muuttavat työllistyvät kirjaviin hommiin epäviralliselle sektorille. Mitään varmuutta työpaikasta tai sen jatkuvuudesta ei ole, työ ei lisää osaamista ja tulot jäävät hyvin pieniksi – etenkin kaupungin elinkustannuksiin suhteutettuina.”
”Kaikkein suurin yksittäinen ongelmamme on tämä nuorten miesten joukko, joka vaeltaa pitkin maata vailla toimeentuloa ja tulevaisuuden näkymiä. Heillä on tarpeita, jotka vaativat tyydyttämistä, aikaa mellakoida eikä mitään menetettävää”, Castel-Branco sanoo.
Vaikka Mosambikin talous on jo toistakymmentä vuotta kasvanut ripeästi, kaduilla mellakoidaan, kun ruoan tai polttoaineiden hinnat nousevat. Puskurit puuttuvat, ja mikä tahansa muutos perushyödykkeissä järkyttää vähävaraisia.
Castel-Brancoa harmittaa optimistinen puhe epävirallisen sektorin monista mahdollisuuksista ja siitä, että talouden harmaalta laidalta nousevat tulevat yrittäjät.
”Kuinka monista voi oikeasti tulla yrittäjiä? Virallisessa retoriikassa nuoria kehotetaan ratkaisemaan omat ongelmansa ja ottamaan vastuu. Mutta minusta sellainen puhe on vastuutonta. Se esittää köyhyyden yksityisasiana, jonka poistaminen kuuluu yksilöille. Samaan aikaan valtio harjoittaa talouspolitiikkaa, joka keskittyy pääomien kasaamiseen ja megaluokan hankkeisiin. Ne luovat hyvin vähän työpaikkoja.”
Mosambikin presidentti Armando Guebuza on puheissaan kehottanut nuoria taistelemaan köyhyyttä vastaan ja tekemään sillä tavoin kunniaa niille sukupolville, jotka voittivat maalle itsenäisyyden. Castel-Brancoa, Guebuzan entistä asetoveria, tuon kaltainen puhe riepoo myös siksi, että se lujittaa luokkajakoa.
”Minun tai jonkun muun keskiluokan edustajan lapsi saa paljon todennäköisemmin hyvän työpaikan kuin köyhän perheen lapsi.” Vielä varmempaa vihreälle oksalle pääseminen on niille lapsille, joiden vanhemmat kuuluvat maan poliittiseen tai taloudelliseen eliittiin. Samat sukunimet toistuvat menestyvien yritysten johtoportaassa ja hallintoelimissä.
Virallista optimismia vaarallisempi tyylilaji lienee sittenkin pessimismi. Se peittää näköpiiristä mahdollisuudet – niitäkin mosambikilaisnuorille avautuu.
”Euroopan ongelmia ovat suuri vanhojen ihmisten määrä, ikääntyvä väestö ja kestämätön sosiaaliturvan taso. Meillä niitä pulmia ei ole. Väestömme on nuori ja meidän on mahdollista välttää erehdyksiä, joita niin kutsutut kehittyneet maat ovat tehneet. Voimme olla innovatiivisia”, Castel-Branco vertaa.
Ennen kaikkea luovuutta tarvitaan siinä, miten nopea talouskasvu käännetään laajapohjaiseksi kehitykseksi. Parhaillaan Mosambik elää luonnonvarabuumia. Eri puolilta maata on löydetty merkittäviä hiili-, kaasu- ja öljyesiintymiä. Maahan virtaa ulkomaisia investointeja.
Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Mosambik joutuu miettimään, miten viisaasti jakaa vaurautta. Tähän asti on pääsääntöisesti jaettu köyhyyttä. Viime vuosien talouskasvun hedelmät ovat kasautuneet melko harvoille, ja eriarvoisuus on lisääntynyt.
Thomas Kring sanoo, että talouskasvu ei ole valitettavasti ollut inklusiivista, osallistavaa. ”Sodanjälkeinen nuorisopolvi ei vielä pystynyt hyödyntämään talouskasvua. Oikeastaan vasta nyt Mosambikissa on varsinaista kaupunkinuorisoa, joka on jo saanut nauttia koulutus- ja terveyspalveluista.”
Kaupunkinuoriso on lähtökuopissa. Luonnonvarahankkeissa tähtäin on herkästi sukupolven päässä. Kestää aikansa ennen kuin esimerkiksi kaasukentät saadaan Mosambikissa tuotantokuntoon. Siinä ajassa pitäisi varmistaa, ettei myös uusi vauraus ohita nuorten enemmistöä.
Harvalla mosambikilaisella on erikoistunutta osaamista, jota luonnonvarojen hyödyntämiseen keskittyvät megahankkeet vaativat. Siksi näiden hankkeiden suoraan tarjoamia työpaikkoja tärkeämpää on, miten paljon tuloja luonnonvarat tuottavat valtiolle ja miten ne tulot synnyttävät maahan muuta tuotantoa ja palveluita.
”Moniin muihin Afrikan maihin verrattuna Mosambik on onnekas. Täällä on myös suuria käyttämättömiä maa-alueita, valtava potentiaali turismille, pitkä rannikko ja hyvät edellytykset kalastukseen”, Thomas Kring luettelee.
Mutta kaupunkien ja maaseudun välillä avautuu suuri kuilu, Kring toteaa: ”Mahdollisuuksien vieminen maaseudun nuorten ulottuville on suuri haaste.”
Tänä vuonna pohjoisessa Zambezian maakunnassa oli huonot sateet. Silloin kun vettä lopulta saatiin, sitä tuli liian kanssa. Sadekauden jälkeen maisema vielä kirkuu vihreänä, mutta loppuvuodeksi on luvassa niukkoja aikoja.
Maakunnan pääkaupungin Quelimanen liepeillä naiset ja miehet puurtavat riisipelloillaan. Riisiä on Mosambikissa perinteisesti viljelty vain harvoilla alueilla, Zambezian rannikkoseutu on yksi niistä. Sielläkään hyvät luontaiset edellytykset eivät paikkaa kastelujärjestelmien puutetta ja maatalouden arvoketjun katkoksia. Maakunnan riisi ei toistaiseksi päädy kuin paikalliseen kulutukseen.
Ei tarvitse mennä kuin sata kilometriä sisämaahan, ja lautasen täyttävät jo riisin sijaan maissi tai kassava.
”Joko riisiä, maissia tai kassavaa, yhtä ja samaa, aamusta iltaan, ehkä jotakin vihreää lisukkeena”, professori Marja Mutanen kuvaa peruszambezialaista ruokavaliota. Helsingin yliopiston elintarvike- ja ympäristötieteiden laitos tutki 550 zambezialaisen teinitytön ravitsemusta. Kenttätutkimus tehtiin vuonna 2010 sekä ”nälän vuodenaikana” että satokauden jälkeen. Maakunnassa korjataan viljelymenetelmien kehittymättömyyden vuoksi yleensä vain yksi vuotuinen sato.
Tutkimuksen kohderyhmänä olivat 14–19 -vuotiaat tytöt sekä Quelimanen kaupungissa että ympäröivällä maaseudulla. Mosambikilaisittain se tarkoittaa nuoria äitejä. Noin 12 prosenttia tutkimuksen tytöistä oli raskaana, ja paljon isommalla osalla oli jo lapsi tai useampia.
”Eniten minua yllättivät valtavat erot tyttöjen kesken. Yksi tuli haastatteluun vaaleanpunaisiksi lakatuissa kynsissään, toinen resupekkana lapsi lanteellaan. Kyläkeskuksien tytöt näyttivät hyvinvoivilta, mutta kaukaisempien kylien tytöillä oli ainoana ravintona maissipuuro, ja se näkyi myös heidän pituudessaan.”
Varhainen avioituminen ja lasten hankkiminen on mosambikilaistytöille pikemmin sääntö kuin poikkeus.
”Se tavallaan myös suojaa tyttöjä, esimerkiksi raiskauksilta ja hyväksikäytöltä”, Mutanen huomauttaa.
Tyttöjen ravitsemus kertoo heidän omasta elämästään, mutta ulottuu myös seuraavaan sukupolveen. Hälyttävin tulos liittyi jodiin: Vain Quelimanen kaupungissa jodi oli riittävällä tasolla, neljällä muulla alueella jodin puute oli selvä. Jodin puute aiheuttaa sikiöille aivovaurioita.
Pulaa oli myös proteiineista, rasvahapoista, kivennäisistä... ”Lähes kaikesta. Mitä ruokaa ihminen tarvitsisi saavuttaakseen koko potentiaalinsa?” Marja Mutanen miettii.
Maaseutukylän köyhän perheen tytön on vaikea päästä alakoulua pidemmälle. Etenemistä estävät sekä asuinpaikka että sukupuoli, se on selvää. Mutta mikä merkitys on luokka-asemalla?
Itsenäistymisen jälkeen Mosambik tähtäsi sosialistiseen yhteiskuntaan. Se malli mureni talousvaikeuksiin, rakennesopeutukseen ja kylmän sodan päättymiseen. Lenin, Marx, Mao ja muut sosialismin sankarit säilyttivät paikkansa Maputon katukylteissä, mutta muuten yhteiskuntaa ja yksilöitä ohjaa yleismaailmallinen vaurastumisen tavoite. Siihen ei tasa-arvo aina sovi.
”Luokkasuhteet ovat tällä hetkellä hyvin vahvasti liikkeessä. Suuret ulkomaiset investoinnit vaikuttavat siihen, että uudenlaisia eliittejä syntyy etenkin kaupunkiväestön keskuudessa. Ne nousevat osaksi maan taloudellisia ja poliittisia valtarakenteita”, Carlos Nuno Castel-Branco sanoo.
Uudet eliitit kannattavat harjoitettua talouspolitiikkaa, sillä se ajaa heidän etujaan. Kun uudet ja vanhat eliitit lyövät kättä, köyhiä hyödyttävä talouskasvu ja eriarvoistumisen vähentäminen ovat vaarassa jäädä vain periaateohjelmiin.
Kaupunkien uusien eliittien vauraus näyttäytyy kalliina asuinalueina, uusina autoina ja kauppakeskuksina. Mutta luokkaerot ovat vahvistumassa myös maaseudulla.
”Maaseudun nuorten keskuudessa on yhtä lailla suurta differentiaatiota”, Castel-Branco sanoo. Se tarkoittaa, että maaseudullakin eteenpäin pääsevät ne nuoret, jotka ovat valmiiksi hyvissä asemissa joko vanhempien työn, tulotason tai koulutuksen vuoksi.
Sukupuolen asettamia esteitä yritetään Mosambikissa madaltaa kiintiöillä. Monissa paikoissa varataan 40 prosenttia paikoista naisille. Castel-Branco sanoo, että sama eriytymisen ongelma piilee useimmiten kiintiöissä, varataan niitä sitten naisille tai vaikkapa nuorille. Kiintiöt edistävät jo valmiiksi hyvässä tilanteessa olevien naisten tai nuorten etenemistä. Ne eivät paranna muiden naisten tai nuorten asemaa.
”Systeemi uusintaa itseään. Kasautumisen malli on sama. Toisaalla ovat ne, jotka etsivät mitä tahansa toimeentulon mahdollisuutta, toisaalla ne, joiden asema on vakiintunut. Jos raketti on jo liikkeellä, se tarvitsee paljon vähemmän polttoainetta kuin avaruusalus, jota yritetään vasta laukaista.”
Teksti: Erja-Outi Heino
Kuvat: Liisa Takala
(Kehitys-Utveckling 2.2012)
Päivitetty 21.6.2012