Verenvuodatus on saatu päättymään Marokon ja siihen kuuluvan Länsi-Saharan välillä, mutta lopullista ratkaisua maiden väliseen kiistaan ei ole löydetty. Itsenäiseksi julistautunut Länsi-Sahara haluaa erota Marokosta, Marokko taas ei suostu täydelliseen irtautumiseen.
Viime vuosina alueella on keskusteltu muun muassa Länsi-Saharan osittaisesta itsehallinnosta, mutta kummankin osapuolen on ollut vaikea tehdä myönnytyksiä. Kriisissä on kyse myös luonnonvarojen hallinnasta, mikä mutkistaa tilannetta.
Länsi-Sahara on nimensä mukaisesti Saharan länsiosassa sijaitseva aavikkovaltio, jossa on asukkaita alle puoli miljoonaa. Vuosina 1884–1975 alue oli Espanjan siirtomaa; tuolloin se tunnettiin nimellä Espanjalainen Sahara. Kansainvälinen painostus kolonisaation lopettamiseksi johti lopulta Espanjan vetäytymiseen. Seuraavaksi naapurimaat Marokko ja Mauritania kuitenkin valloittivat alueen ja jakoivat sen keskenään. Mauritania vetäytyi vuonna 1979, minkä jälkeen Marokko on hallinnut Länsi-Saharaa yksin.
Länsi-Saharan itsemääräämisoikeuden varmistuttua vuonna 1975 syttyi valloittajien ja itsenäisyysliike Polisarion välinen sota. Vasta vuonna 1991 YK ja Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU saivat laadittua molempia osapuolia tyydyttävän rauhansuunnitelman.
Yli 165 000 ihmistä pakeni Marokon ja Polisarion välistä sotaa. Yli 100 000 heistä elää yhä pakolaisleireillä Algeriassa.
Kuten monissa muissakin alueellisissa kriiseissä, Länsi-Saharan ja Marokon välisessä kiistassa on kyse myös rahasta ja luonnonvarojen hallinnasta. Länsi-Saharalla on rikkaiden kalavesien lisäksi laajat fosfaattivarannot ja rautamalmiesiintymiä. Fosfaatin louhintaa ja jalostusta tehostamalla Länsi-Saharalla olisi mahdollisuus taata kansalaisilleen korkea elintaso, mutta nyt varat fosfaateista menevät Marokolle ja ylikansallisille yhtiöille.
Lisäksi suuryritykset etsivät öljyä ja maakaasua Länsi-Saharan aluevesiltä. Länsimaiden taloudellisia intressejä alueella onkin epäilty kriisin pitkittymisen ja YK:n voimattomuuden syiksi.
EU:n suhtautuminen Länsi-Saharan kriisiin on kaksijakoinen. Euroopan parlamentti on ilmaissut tukensa Länsi-Saharan itsenäistymispyrkimyksille, mutta samalla EU jakaa Marokolle talousapua. EU on myös tehnyt Marokon kanssa kalastussopimuksen, jonka mukaan EU saa kalastaa myös Länsi-Saharan merialueella.
Marokko on hakenut Euroopan unionin jäsenyyttä, mutta toistaiseksi maa on saanut tuskin lainkaan vastakaikua.
Länsi-Saharan itsenäistymistä ajaa vuonna 1973 perustettu liike nimeltä Polisario (Popular Front for the Liberation of the Saguia el Hamra and Rio de Oro). Polisario julisti yhdessä liittolaisensa Algerian kanssa Länsi-Saharan itsenäiseksi 27.2.1976. Länsi-Saharan kansainvälinen status on siten jakautunut: toisaalta se on valloitettu alue ja osa Marokkoa, toisaalta valtio, jonka itsenäisyyden on tunnustanut noin 80 valtiota.
Marokko katsoo Länsi-Saharan historiallisesti kuuluneen itselleen. Haagin kansainvälisen tuomioistuimen vuonna 1975 julkistaman selvityksen mukaan historiallisia todisteita Marokon hallinnasta alueella ei kuitenkaan ole. Näin ollen Länsi-Saharaa koskee vuoden 1960 julistus siirtomaavaltojen itsemääräämisoikeudesta, ja valloitus sotii kansainvälistä oikeutta vastaan.
Tästä huolimatta Marokon armeija on saanut tukea toimilleen muun muassa Yhdysvalloilta, Ranskalta, Espanjalta, Egyptiltä, Israelilta ja Saudi-Arabialta.
Vuonna 1991 laadittuun Marokon ja Länsi-Saharan rauhansuunnitelmaan kuuluivat aselepo, sotavankien vapauttaminen ja äänioikeutettujen listaaminen kansanäänestystä varten. Länsi-Saharan asemasta päättävän äänestyksen oli tarkoitus toteutua helmikuussa 1992. Rauhansuunnitelman edistymistä johtamaan YK perusti rauhanturvaoperaatio MINURSOn (United Nations Mission for the Referendum in Western Sahara).
Kehitys näytti aluksi lupaavalta, mutta kansanäänestys osoittautui prosessin koetinkiveksi. Polisarion mukaan äänioikeutettuja olivat Länsi-Saharan syntyperäiset asukkaat, kun taas Marokon mielestä äänestämään olisi pitänyt päästää myös alueelle asutetut marokkolaiset.
Kysymyksellä oli todellista merkitystä äänestystuloksen kannalta: jos marokkolaiset äänestäisivät, tuloksena olisi alueen liittäminen Marokkoon ja Polisarion itsenäisyyshaaveiden hautaaminen.
Kiistan ratkaisua pyrittiin vauhdittamaan painostuksella ja neuvotteluilla, mutta tulokseen ei päästy. MINURSOn toiminta asetettiin talousvaikeuksissa kamppailevassa YK:ssa kyseenalaiseksi. Myös ulkopuoliset kyseenalaistivat ohjelman uskottavuuden, sillä YK ei reagoinut riittävin sanktioin aselevon loukkauksiin. YK:n katsottiin passiivisuudellaan hiljaisesti hyväksyvän Marokon toimet. Äänioikeutettujen tunnistamisprosessi ajautui umpikujaan, ja se lopetettiin joulukuussa 1999.
Kesäkuussa 2001 YK ehdotti rauhansopimuksen hylkäämistä ja aloitti tunnustelut Polisarion, sitä tukeneen Algerian sekä Mauritanian kesken mahdollisuudesta toteuttaa uusi Marokon laatima kehyssopimus. Sopimusluonnos sisälsi niin sanotun kolmannen vaihtoehdon eli autonomian Marokon kuningashuoneen alaisuudessa. Sen mukaan Marokko olisi hoitanut Länsi-Saharan ulko- ja turvallisuuspolitiikan, ja kansanäänestys itsenäisyydestä olisi järjestetty neljän vuoden kuluttua autonomian alkamisesta. Äänioikeus olisi ollut myös kaikilla yli vuoden Länsi-Saharassa asuneilla marokkolaisilla.
Polisario luonnollisesti vastusti ehdotusta: autonomia olisi ollut selkeä myönnytys Marokolle, ja kansanäänestys annetuilla ehdoilla olisi johtanut todennäköisesti Länsi-Saharan liittämiseen Marokkoon. Lisäksi autonomiapäätös olisi syönyt jo ennestään heikentynyttä YK:n ja kansainvälisen tuomioistuimen uskottavuutta.
Sittemmin rauhaa yritettiin saavuttaa YK:n erikoislähettilään James Bakerin laatiman suunnitelman avulla. Sen mukaan kansanäänestys järjestettäisiin neljän, viiden vuoden siirtymäajan kuluttua. Äänestyksen vaihtoehdot olisivat liittyminen Marokkoon, osittainen autonomia ja Länsi-Saharan itsenäisyys. Siirtymäajan sisäpolitiikkaa Länsi-Saharassa hallitsisi WSA, Western Sahara Authority, Marokko sen sijaan saisi hoitaa ulkopolitiikan ja maanpuolustukseen liittyvät asiat. Siirtymäaika mahdollistaisi länsisaharalaisten pakolaisten palaamisen Lounais-Algeriasta kotiseuduilleen.
Polisario hyväksyi suunnitelman jo heinäkuussa 2003, mutta Marokko hylkäsi sen ja vetosi turvallisuussyihin. James Baker erosi tehtävästään kesällä 2004. Televisiohaastattelussa hän totesi tehneensä kaikkensa, jotta poliittinen ratkaisu konfliktiin löytyisi. Bakerin suunnitelma jäi kuitenkin Marokon ja Polisarion välisten neuvottelujen pohjaksi.
Viime vuosina Polisario ja Marokko ovat aika ajoin neuvotelleet Länsi-Saharan asemasta, mutta neuvottelut ovat tähän saakka aina päättyneet tuloksettomina. Huhtikuussa 2008 YK:n silloinen Länsi-Saharan-lähettiläs Peter van Walsum aiheutti skandaalin toteamalla, että Länsi-Saharan itsenäisyys oli "mahdotonta". Polisario raivostui lausunnosta, syytti van Walsumia Marokon suosimisesta ja vaati YK-neuvottelijan vaihtamista.
Elokuun alussa 2008 sekä Marokko että Polisario kuitenkin ilmaisivat halukkuutensa jatkaa neuvotteluja. Osapuolten kannat olivat edelleen samat: Marokko piti kiinni Länsi-Saharan autonomiasta, Polisario puolestaan vaati kansanäänestystä alueen itsenäisyydestä. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. Tammikuussa 2009 YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon nimitti Länsi-Saharan erityisedustajaksi yhdysvaltalaisen diplomaatin Christopher Rossin.
Marraskuun puolivälissä 2009 Länsi-Saharan tilanne sai kansainvälistä julkisuutta, kun Marokon viranomaiset käännyttivät Yhdysvalloista ihmisoikeuspalkintoa vastaanottamasta palanneen Aminatou Haidarin Espanjaan kuuluville Kanarian saarille ja takavarikoivat tämän passin. Haidar meni nälkälakkoon ja vaati pääsyä takaisin Länsi-Saharaan.
Nälkälakko sai laajaa julkisuutta. Joulukuussa Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton ilmaisi huolestuneisuutensa Haidarin terveydentilasta ja toivoi pikaista ratkaisua. Espanjassa Haidarin nälkälakko sai laajaa tukea, ja myös Ranska pyysi Marokkoa palauttamaan Haidarin passin.
Marokko sanoi alun perin Haidarin saavan palata vain, jos tämä vannoo kuuliaisuutta kuninkaalle, mutta taipui lopulta länsimaiden painostuksen edessä. 32 päivän jälkeen Haidar lopetti nälkälakon ja palasi Länsi-Saharaan.
Tapaus on nostanut esiin Länsi-Saharan kurjan ihmisoikeustilanteen: ihmisoikeusjärjestöjen mukaan ihmisoikeuspuolustajia pidätetään, heitä kidutetaan, heitä ”katoaa” ja he kokevat seksuaalista väkivaltaa. Myös YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon on ilmaissut huolensa alueen ihmisoikeustilanteesta.
Syksyllä 2009 ja helmikuussa 2010 Marokko ja Polisario neuvottelivat jälleen, tuloksetta. Neuvotteluja oli määrä jatkaa marraskuun alussa, mutta neuvottelujen alla turvallisuusjoukot hajottivat maan pääkaupungin El Aaiúnin lähelle perustetun Gdeim Izikin mielenosoitusleirin. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan yhteenotossa kuoli 11 turvallisuusjoukkojen edustajaa ja kaksi sahrawia.
Helmikuussa 2013 mielenosoittajista 25 tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin – osa elinkautisiin. Kaksi vapautettiin, koska he olivat istuneet tuomion jo pidätysaikana. Ihmisoikeustoimijat ovat olleet tuomioista huolissaan. Tuomiot annettiin sotilastuomioistuimissa, ja Amnesty onkin vaatinut uusia oikeudenkäyntejä siviilituomioistuimissa. Tuomitut ovat kertoneet myös kidutuksesta.
Viime vuosina Polisarion ja Marokon edustajat ovat jatkaneet tapaamisia, mutta konkreettisia tuloksia ei ole syntynyt. Marokko suuttui myös YK:n Länsi-Saharan lähettiläälle Christopher Rossille, kun keväällä 2012 julkaistussa YK-raportissa sanottiin, että Marokko on ehkä vakoillut MINURSO-rauhanturvaoperaatiota.
Kalastusoikeudet Länsi-Saharan vesialueella on yksi ulottuvuus kiistassa Länsi-Saharan itsenäisyydestä. Marokolla ja Euroopan unionilla oli vuosina 2007–2011 kalastussopimus, joka antoi EU-maiden kalastusaluksille oikeuden kalastaa Marokon aluevesillä, käytännössä myös Länsi-Saharan vesillä, mikä on herättänyt närää.
Sopimusta ei uusittu enää vuoden 2011 lopulla, mutta vuoden 2013 alussa neuvottelut sopimuksesta ovat jälleen jatkuneet.
Lähteet: Al Jazeera, BBC, IRIN News, Rauhanpuolustajat, Western Sahara Online, Helsingin Sanomat, International Crisis Group, Guardian, Reuters, maailma.net, Amnesty International
Konfliktikokonaisuutta ylläpitää Suomen OneWorld -portaaliyhdistys ulkoministeriön kehitysviestinnän toimeksiannosta. Tekstit on koottu julkisista lähteistä eivätkä ne välttämättä edusta ulkoministeriön virallista kantaa. |
Päivitetty 27.5.2013